Paluu

Pääkaupunkiseudun aluetapaamisessa maaliskuussa 2005 pohdittiin työnohjauksen etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Illan alustaja, Liisa Valve-Mäntylä, nosti esille teemoja, jotka antavat ajatuksen aihetta jokaiselle työnohjaajalle. Eettinen näkökulma on kyselevyyttä ja avoimuutta epävarmuudelle, kuten Liisa Valve-Mäntylä artikkelissaan kuvaa. Näkökulmia työnohjauksen etiikkaan

Todellisuutta voidaan sosiaalipsykologi Jaana Venkulan mukaan lähestyä ja ymmärtää kolmesta perspektiivistä, jotka kaikki ovat yhtä tärkeitä: tieteen, taiteen ja etiikan näkökulmasta. Meidän kulttuurissamme tiede on ylikorostunut ja kaventanut eettisen ja taiteellisen ymmärryksen elintilaa. Venkula luonnehtii tiedettä ikkunana varmuuteen, taidetta ikkunana muotojen maailmaan ja etiikkaa ikkunana epävarmuuteen. Eettinen asenne on nimen omaan kyselevä; olevaisen perimmäistä ennustamattomuutta ja hengen mysteeriä kunnioittava asenne. Tämä kyselevä asenne on myös työnohjauksen perusvire. Kun ensimmäisen kerran lupauduin pitämään alustuksen työnohjauksen etiikasta, jäin toiveikkaana odottamaan Suuren Ajatuksen ilmestymistä sitä koskaan kohtaamatta. Kunnes sain Vielä Suuremman Ajatuksen: eettisiä kysymyksiä on lähestyttävä dialogissa muiden kanssa. Olen kiitollinen niille kollegoilleni, jotka antautuivat dialogiin kanssani. Erityisen kiitollinen olen yhden kollegan lohduttavasta lausahduksesta: ”Juu, kyllä minulla pulmia on, mutta ei yhtään ratkaisua”. Käymäni keskustelut auttoivat minua jäsentämään työnohjauksen eettisiä kysymyksiä. Seuraavassa olen kiteyttänyt ne kuuteen kohtaan: 1. Asiakkaan autonomian kunnioitus ja vahvistaminen suhteessa työnohjaajaan ja omaan työhönsä. Asiakas on aikuinen, jolla on oikeus ottaa koko aikuisuutensa käyttöön; oikeus kasvaa vastuuseen. Työnohjaajina velvollisuutemme on pitäytyä ammatillisessa roolissa, mutta läpikotaisin tasavertaiseen dialogiin antautuen. Jos ohjaaja ei itse muutu prosessissa, on syytä epäillä onko mitään dialogia koskaan ollutkaan. Osviitta-lehden artikkelin innoittamana tutustuin Mika Hannulan teokseen ”Kolmas tila. Väärin ymmärtäminen eettisenä lähtökohtana”. Kirjassa minua puhutteli Hannulan väite, että dialogi ja ihmisen eettinen kohtaaminen on mahdollista vain ja ainoastaan, jos suhde perustuu ajatukselle vääjäämättömästä väärinymmärryksestä. Väärinymmärtäminen ei ole ymmärtämisen vastakohta. Se ei tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä ymmärtämään väärin. Väärinymmärtäminen ei ole teko, vaan pikemminkin tekemättä jättämistä; tilan purkamista auki. Odottaminen, hyväksyminen ja se, että antaa olla, tekee kunnioitukseen perustuvan suhteen mahdolliseksi. Lieneekö työnohjauksessa lopulta mitään tärkeämpää kuin se, että työnohjaaja avaa omat ennakkoluulonsa tutkimukselle? Osviitassa oli myös Ulla Kataisen tärkeä artikkeli siitä, miten rakas menetelmä voi olla työnohjaajalle sudenkuoppa: aina epävarmuuden iskiessä tartun tuttuun ja turvalliseen menetelmään. Lähtökohtana ei silloin olekaan asiakkaan tarina ja oppimistarpeet; yhdessä jaettu epävarmuus ja sen kirvoittama haparoiva tutkiminen. Lähtökohdaksi kiilaa ohjaajan tarve hallita vuorovaikutusta tietyllä menetelmällä - oli se sitten toiminnallista tai ei-toiminnallista - joka sitten muokkaa todellisuutta itsensä näköiseksi. 2. Työnohjaaja ei voi asettua kenenkään puolelle ketään vastaan. Leila Keski-Luopa kirjoittaa: ”Työnohjaajan tehtävänä on tukea sekä ohjattavaa että tämän taustaorganisaatiota. Kasvattajana hänen keskeisimpiä tehtäviään on … toimia siltana ohjattavan tarpeiden ja organisaation tai asiakkaiden tarpeiden välisessä jännitteessä. Juuri tuossa jännitteessä on uuden kasvun mahdollisuus. Ohjaajan tehtävänä on ensin tukea ohjattavaa sietämään ristiriidan herättämää ahdistusta ja sitten auttaa jäsentämään ristiriitaan liittyviä elementtejä niin, että hänelle tulisi mahdolliseksi löytää kehitystä palveleva ratkaisu.” Empaattisella työnohjaajalla on vaarana ylisamaistua ohjattavaansa vaikkapa siten, että organisaation yhteiset tavoitteet yksinkertaisesti unohtuvat tai siten, että työnohjaaja asettuu ohjattavan puolelle esimerkiksi johtoa vastaan ja aktiivisesti ylläpitää tätä asetelmaa. Ylisamaistuminen voi myös johtaa työroolien unohtumiseen työnohjausryhmän muuttuessa ”henkilökemiaryhmiksi”. 3. Missä olen mukana ryhtyessäni työnohjaajaksi? Työnohjauksen kartoitusvaiheessa ennen sopimuksen tekoa työnohjaajan olisi tärkeää uskaltaa maistella sitä keittoa, johon on lusikkansa pistämässä. Eräs kollega ilmaisi asian siten, että on tärkeää puhua kaikenlaisia aavistuksiaan ääneen. Tässä vaiheessa on mainio mahdollisuus realisoida sitä, millaisiin odotuksiin – julkilausuttuihin tai rivien välissä pilkottaviin - työnohjaaja voi vastata, mihin ei. Samalla on mahdollisuus rikkoa sitä illuusiota, että työnohjaaja vie jotenkin mystisesti vastuun pois ja selvittää asiat ilman, että ohjattavat joutuvat itse tekemään mitään. Kiusaus luvata liikoja on suuri varsinkin silloin, kun myyntipaineet ovat kovat. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että parhaiten lopulta myy tekijänsä ja ammattinsa rajoissa pysyvä työ. 4. Luottamuksellisuus. Suomen työnohjaajat ry:n eettisissä ohjeissa todetaan, että työnohjaus on luottamuksellista suhteessa tilaajaan ja ohjattavaan. Periaate on tuttua tutumpi – jopa itsestäänselvyys - mutta miten sisäistynyt tämä periaate meille on ja olemmeko aidosti kiinnostuneita siitä, miten esimerkiksi työnohjausryhmässä eri ihmiset tämän luottamuksellisuuden ymmärtävät. Luottamuksellisuussopimus ei ole tekninen, vaan nimen omaa psyykkinen sopimus, joka vaatii vaivannäköä ja aikaa. Oleellista on keskustelu, jossa jokainen luo henkilökohtaisen suhteen asiaan. 5. Oikeus tehdä virheitä ja velvollisuus oppia niistä. Aina, kun ryhdymme harjoittelemaan uutta, teemme virheitä. Eettisyydellä ei liene mitään tekoa virheettömyyden kanssa. Pikemminkin vanha sanonta, että paras on hyvän pahin vihollinen, osuu johonkin oleelliseen. Ongelmallista sen sijaan on, jos kuittaamme virheet tyyliin ”erehtyminen on inhimillistä”. Silloin toistamme samoja virheitä. Sen sijaan voisimme pyrkiä tekemään koko ajan hienompia virheitä. Tällä hetkellä ajattelen niin, että arvioivan näkökulman jatkuva esillä pito jokaisessa työnohjausistunnossa, väliarvioinneissa ja loppuarvioinnissa on edellytys oppimaan oppimiselle. Silloin on toivoa, että arvioiva, tutkiva ja reflektoiva ote siirtyisi työn tekemisen tapaan. Samalla ohjaaja saa tietoa omien väliintulojensa vaikutuksesta ja niistä virheistä, jotka ohjauksessa toistuvat. Me, jotka kannamme vastuuta työnohjaajina, joudumme väistämättä likaamaan kätemme todellisuudessa. Aina on myös tarinoita tyyliin ”se edellinen työnohjaaja…”, joilla voimme toisiamme leimata; joita voimme uusintaa ja paisuttaa. Ajattelen, että tietoisuus siitä, kuinka haasteellista työmme on ja kuinka monimutkaisissa ja taatusti epätäydellisissä olosuhteissa sitä teemme, voisi tehdä meidät entistä myötätuntoisemmiksi toisiamme kohtaan. Paitsi että minulla on oikeus tehdä virheitä, myös kollegoillani on. 6. Tietoisuus työnohjaajalle annetusta vallasta ja omasta varjosta. Työnohjaajana käytän valtaa ja minun täytyykin käyttää itselleni uskottua valtaa. Olen huomannut, että maailmalla kulkee kuitenkin aika erilaisia käsityksiä siitä, millainen valta työnohjaajalle on annettu. Omakin käsitykseni asiasta on muutoksessa. En yritäkään sitä tässä avata, mutta ehkä olisi tärkeää, että olisimme jollakin lailla kykeneviä sanallistamaan sitä, miten ymmärrämme meille delegoidun vallan ja olisimme niin palautehakuisia, että saisimme myös tietoa siitä, millaisissa käsissä se on. ”Työnohjaus voi olla merkittävä vastus mielivallalle organisaatioissa” totesi Pirkko Siltala työnohjaajien konferenssissa viime kesänä. Voisi ehkä ajatella niinkin, että olemme tavallaan henkisiä yötyöläisiä; työskentelemme organisaatioissa varjon puolella, ”siivouskomeroissa”. Näissä olosuhteissa suopea tutustuminen omaan ”pimeyteen” ei liene pahitteeksi. Säilyttääkseen oman voimansa yhteisöllisten vääristymien ja mielivallankin äärellä työnohjaaja tarvitsee kaikkia voimavarojansa – myös niitä voimia, jotka viihtyvät varjon puolella kuten omaa kateuttaan, kostonhimoaan, kontrolloinnin tarvettaan, kilpailunhaluaan., narsistista raivoaan… Näitä pimeitä puoliaan työnohjaaja voisi vaikka kutsua ammatilliseksi sikaenergiaksi. Työnohjaaja tarvitsee varjoonsa kätkeytyvää energiaa välttyäkseen sellaisilta työnohjaustilanteessa tyrkyllä olevilta (esim. uhrin tai pelastajan) rooleilta, jotka tekevät hänestä työkyvyttömän. Kirjallisuutta: Mika Hannula, Kolmas tila. Väärin ymmärtäminen eettisenä lähtökohtana. Helsinki 2001. Ulla Katainen, Autonomiasta työnohjaussuhteissa. Osviitta 2/2004. Ulla Katainen, Autonomian esteistä ja edellytyksistä. Osviitta 3/2004. Leila Keski-Luopa, Työnohjaus vai superviisaus. Työnohjausprosessin filosofisten ja kehityspsykologisten perusteiden tarkastelua. Oulu 2001. Jaana Venkula, Taiteen välttämättömyydestä. Jyväskylä 2003. KM, PDO Liisa Valve-Mäntylä espoolainen työnohjaaja, työnohjauksen työnohjaaja ja työnohjaajien kouluttaja. Eettisyyden eväitä Liisa Valve-Mäntylän vetämässä tapaamisessa mukana ollut työnohjaaja Pauliina Taipale-Manner pitää tasavertaista dialogia työnohjauksen parhaana antina. ”Toista ihmistä voi ymmärtää vain likiarvon verran. Avatessani omia ennakkoluulojani ja keskeneräisiä pohdintojani yhteiseen käsittelyyn suostun dialogiin ja haastan samalla ryhmääni”, toteaa Pauliina Taipale-Manner. Hän siteeraa Kirsti Longan ja Esa Saarisen tekstiä, jossa on tavoiteltu dialogin ideaa ja prosessille suostumista. Longan ja Saarisen mukaan dialogin syntyminen edellyttää, että osanottajat uskovat uusien oivallusten syntymisen olevan mahdollista. Osanottajien on myös oltava valmiita ottamaan toisensa vakavasti ja kuuntelemaan toisiaan sulkemalla hetkellisesti omat näkemyksensä ja luopumalla tietoisesti vaistomaisesta uskostaan omasta totuudestaan ainoana oikeana totuutena. Pyrkiessään moninkertaistamaan tajuamansa vaihtoehdot, osanottajat etsivät toistensa näkökulmista osatotuuksia, joita he ovat valmiita omin sanoin kehittämään edelleen. Osanottajien on myös kohdattava toisensa tasavertaisuuden ja keskinäisen arvostuksen hengessä, joka ei ole riippuvainen asemasta tai muista ulkoisen mahdin tekijöistä. Lonka ja Saarinen uskovat, että dialogin voima syntyy sen luovasta kyvystä ylittää keskustelun osanottajien yksittäiset näkökulmat. Syntyy uutta, koska keskenään jännitteiset vaihtoehdot törmäävät toisiinsa, haastavat toisiaan ja saavat toisistaan voimaa. Dialogi on keskeisimpiä menetelmiä, jolla ihminen voi laajentaa ymmärrystään. He jatkavat vielä pohdintojaan inhimillisen elämän kipupisteitten äärelle, haavoittuvuuteemme. On vaikeaa mennä paikkaan, jossa itse on heikko ja haavoittuva. Henri J. M. Nouwen kirjoittaa: ”Älkäämme vähätelkö sitä, miten vaikeaa myötätunnon osoittaminen on… se on vaikeaa, koska se vaatii sisäistä alttiutta kulkea toisen kanssa siihen paikkaan, jossa tämä on heikko, haavoittunut, yksinäinen ja murtunut.” Pauliina Taipale-Manner pohtii myös tilan avoimeksi purkamista. Hän kysyy, olisiko se työnohjaajan oman mielen tilassa tapahtuvaa tilan antoa, osin tyhjää päätä? Virittäytymistä aistimaan ja etsimään, mitä ryhmässä tapahtuu? Entä miten avoimeksi purkaminen näyttäytyy ohjattavien keskuudessa. Miten auttaa ryhmää työnohjaukselliseen tilaan asettautumisessa? Kuinka virittää ja lämmittää ajattelua työnohjauksen äärelle? Tilan avoimeksi purkaminen konkretisoituu fyysisessä tilassa. Olemmeko tavanomaisesti pöydän äärellä työnohjausistunnossa? Rakennammeko ennakolta huonetilan, jossa tuolit ovat löyhässä puoliympyrässä keskellä lattiaa ja aivan lopuksi asettaudumme tiiviiseen ympyrään arvioimaan kokemaamme? Tällä ulkoisella purkamisella vaikutamme osaltamme siihen, mitä työskentelyssä puramme ja rakennamme. Edelleen Pauliina Taipale-Manner jää miettimään syntyykö tarina menetelmästä vai asiakkaasta? Siinäpä haastetta ainakin näin melko tuoreelle työnohjaajalle. Kuinka syvennän menetelmäosaamistani, jotta osaisin joustavasti, ryhmän tarpeista lähtien soveltaa eri menetelmiä mielekkäästi? Kuinka kuulen sen työnohjauskulttuurisen kuiskeen, joka ohjattavassa ryhmässäni kulloinkin vallitsee? Mikä lähtee minun hallinnan tarpeistani, mikä palvelee perustehtävää, työnohjausta? ”Mielestäni Liisa Valve-Mäntylä heitti todella tärkeän ja vastuullisen kysymyksen: Ovatko toiminnalliset menetelmät joissakin tilanteissa liian tehokkaita?” Kun Liisa Valve-Mäntylä pyysi aluetapaamiseen osallistujia pohtimaan etiikka-käsitettä, esiin nousivat kysymykset armosta ja moraalista sekä vastaparit oikea ja väärä tai hyvä ja paha. Lopputyöskentelyssä taas lähestyttiin varjoteemaa. Pohdittiin sitä, kuinka toimia, kun hajottavassa ja hallitsevassa vallankäyttäjäroolissa oleva sokaisee ryhmän ja työnohjaajan? Miten työnohjaaja omaa kiukkuaan kokien, omista kasvupisteistään lähtien kohtaa selkiytymättömän prosessin vaiheen niin ryhmässä kuin itsessäänkin? Huomattiin, miten tärkeää avoimuus ja kyselevyys on. Se mahdollistaa oikean kohtaamisen, avoimen dialogin ja heikon, kyselevän minän esille tulon työskentelyssä. Liisa Valve-Mäntylän esittämä kolmijako: tiede, taide ja etiikka tuntuu erittäin tärkeältä. Työnohjaus liikkuu nimenomaan eettisyyden alueella. Jäin pohtimaan sitä, että kun kreikan kielestä tuleva eetos tarkoittaa yksilöllistä tapaa ja latinasta tuleva mores yhteisöllistä tapaa, niin pitäisikö keskustella myös moraalista. Nouseeko yksilöllinen tapa yhteisöllisestä tavasta? Käyvätkö ne rinnakkain? Esimerkiksi työnohjauksen työnohjauksessa etsitään yksilöllistä tapaa vasten toista yksilöllistä tapaa mutta myös vasten yhteisöllistä tapaa ja samalla luodaan yhteisöllistä tapaa. Kirjallisuutta: Henri J. M. Nouwen, Sydämen tie: erämaan hengellinen elämä ja sen viesti omalle ajallemme. 1984. Esa Saarinen ja Kirsti Lonka, Muodonmuutos. Avauksia henkiseen kasvuun. 2000. Maritta Pohls: Keskustelua saa mielellään jatkaa näillä verkkosivuilla

Liisa Valve-Mäntylä

Ylös