Marita Paunonen-Ilmonen

Työnohjaus-käsitteen rinnalle lähityömenetelmiksi ovat 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella nopeasti nousseet mm. sparraus, coaching, mentorointi ja valmennus. Nämä työnohjauksen lähityömuodot ovat eniten käytössä yrityselämässä, jossa työnohjausmenetelmän käyttö taas jää taka-alalle ikään kuin hyväksymättömämpänä ja ainakin osaksi väärinymmärrettynä.

Samalla kun työnohjaustoiminta on laajentunut ja tuonut monien alojen henkilöstölle oivan kasvu- ja kehittymisulottuvuuden omassa työssään, ovat myös työnohjaukseen sisältyvät lieveilmiöt lisääntyneet. Huonoista ja eettisen työnohjaajan koodin unohtaneista työnohjaajista ei kuullut kerrottavan vielä 1980-ja -90-luvuilla, mutta kylläkin 2000-luvulla.

Työnohjauksen kasvava kysyntä on 2000-luvulla nostanut esille tarpeen kouluttaa yhä enenevässä määrin työnohjaajia. Perinteisten työnohjausta käyttävien alojen lisäksi yrityselämässä työnohjausta, sparrausta, valmennusta, mentorointia ja coachingia työmenetelminään käyttävät, pääasiassa konsultteina työskentelevät henkilöt, ovat halukkaita laajentamaan tietämystään ja taitojaan työnohjauksen osaamiseen. Suomessahan ei ole tällä hetkellä sellaisia pitkäkestoisia koulutuksia, jotka valmentaisivat yksinomaan edellä mainittujen menetelmien käyttöön. Työnohjaajakoulutus antaakin oivan perustan noiden menetelmien oppimiseen. Monista eri syistä työnohjaajakoulutuksien ja niihin osallistuvien määrä on kasvanut viime aikoina huomattavasti.

Viimeaikaisiin keskusteluihin on syystä noussut kysymys työnohjaajakoulutuksien laadusta. Laatuun liittyy myös kysymys työnohjaajien pätevyysvaatimuksista ja kysymys oikeudesta käyttää työnohjaaja-nimikettä, mistä teemasta on keskusteltu kauan. Kuka tahansa voi käyttää myös työnohjaajan nimikettä ja harjoittaa eettisesti korkeatasoista asiantuntijuutta ja luottamuksellisuutta vaativaa työnohjaajan ammattia. Työnohjaajien kouluttajien osalta tilanne on samanlainen; kuka tahansa voi kouluttaa työnohjaajia riippumatta koulutustaustastaan. Tilanne on vastaava kuin esim. sairaanhoitajakoulutuksen käynyt hoitaja alkaisi kouluttaa sairaanhoitajia jossain koulutusorganisaatiossa ilman pedagogisia ja didaktisia opintoja tai alan jatko-opintoja. Onneksi työnohjaajakouluttajien osalta näin ei kuitenkaan laajamittaisesti toimita. Kun työnohjaajakoulutukset ovat nykyisin laajentuneet lukuisiin eri instituutioihin, ei tämä voi olla vaikuttamatta työntyönohjaajakoulutuksien laatuun ja tasoon varsinkin, kun Suomessa ei ole yhteisesti sovittuja kriteereitä.

Työnohjaajien jatkokoulutuksen merkitys liittyy työnohjauksen perustan vahvistamiseen ja työnohjaajaksi kasvamisen prosessiin elinikäisen oppimisen prosessissa. Mikään ammatillinen peruskoulutus ei ole nyky-yhteiskunnassa riittävä ylläpitämään korkeaa ammattitaitoa. Näin on myös työnohjaustoiminnassa. Vaikka Suomessa ei ole vielä tarkkoja työnohjaajien pätevyysvaatimuksia koskevia kriteereitä eikä ammattinimikettä ole legitimoitu, työnohjaajien jatkokoulutusten tarve nousee yleisellä tasolla jo työnohjauksen eettisistä koodeista. Lisäksi on varsin luonnollista, että kukin työnohjaaja haluaa kehittyä ammatissaan ja kasvaa ihmisenä voidakseen toimia työnohjaajan roolissaan ammatillisesti pätevänä ja saadakseen uusia vaikutteita sekä teoreettisesti että omiin ohjauskäytänteisiin.

Jatkokoulutusten tavoite on elinikäisen oppimisen idea oman persoonan kehittämiseen integroituna. Elinikäisen oppimisen periaate on yksi Euroopan ja Suomen koulutuspolitiikan hallitseva teema. ”Se ei ole enää yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen osa-alue vaan siitä on tultava opetusta antavien ja opetukseen osallistuvien kantava periaate kaikissa oppimisympäristöissä ja vision on toteuduttava tulevien vuosikymmenien aikana”, julistaa Euroopan komission valmisteluasiakirja ”Elinikäinen oppiminen” vuodelta 2000. Tämä koskee myös työnohjaajia.

Eri ammattialojen täydennys- ja jatkokoulutusten tarkastelu osoittaa suomalaisen täydennyskoulutusjärjestelmän tasoltaan ja muilta osiltaan ylivoimaiseksi Euroopan muihin maihin verrattuna. Suomessa on mm. täydennys- ja jatkokoulutuksen vahva linkitys yliopistoihin, tutkimuslähtöisyyden selkeä korostaminen, integroituminen kehittämisstrategioihin ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen sekä erinomainen kansallinen täydennyskoulutusverkosto (UCEF). Lisäksi Suomen jatko- ja täydennyskoulutuksen tavoitteet ja strategiat painottavat elinikäisen oppimisen ideaa ja ovat integroituneet selkeästi poliittiseen päätöksentekoon.

Eri ammattialojen mahdollisuudet jatko- ja täydennyskoulukseen ovat siis Suomessa erittäin hyvät, laajat ja tasokkaat sekä täysin linjassa edellä mainitun Euroopan komission elinikäisen oppimisen valmisteluasiakirjan kanssa. Yliopistolinkitys ja tutkimuslähtöisyys varmistavat mm. tutkimuksellisen uuden tiedon jatkuvan saannin ja asioiden ajantasaistamisen. Työnohjaajan toiminta on toisaalta ammatillista, muiden ammattialojen kaltaista toimintaa ja tämä merkitsee työnohjaajien jatkokoulutuksen kohdalla samantapaista otetta ja tasoa kuin muukin jatko- ja täydennyskoulutus. Toisaalta työnohjaajan toiminnassa sekä hänen tietojensa ja taitojensa päivityksessä tarvitaan myös muunlaista, käytännön ohjaustoimintaan sidottua osaamista. Työnohjaaja ei voi liikkua yksinomaan teoreettisen tiedon tasolla, vaan jatkokoulutuksessa tarvitaan työnohjaustoiminnan spesialiteetin vuoksi omaleimaisuutta.

Työnohjaajien jatkokoulutuksen tarve tiedostettiin Suomessa jo 1980-luvun alkupuolella eli samoihin aikoihin, kun työnohjaajakoulutukset alkoivat ja ensimmäiset työnohjaajat valmistuivat. Tällöin esimerkiksi eri yliopistojen täydennyskoulutuskeskukset laativat tarjolle työnohjaajien jatkokoulutusten opetusohjelmia. Kysyntä oli kuitenkin satunnaista, sillä työnohjaajien ammattikunta ei ollut vielä tuolloin valmis tarttumaan laajamittaisesti jatkokoulutuksen mahdollisuuteen. Suunnitellut ohjelmat lienevät myös olleet liian laajoja, jotta osallistujilla olisi ollut mahdollisuuksia toteuttaa jatkokoulutuksensa.

2000-luvun työnohjaajien keskuudessa on varsin paljon aktiviteettia hakeutua jatkokoulutukseen toisin kuin 1980-ja 1990-luvuilla. Vaikuttaa siltä, että työnohjaajien mahdollisuudet saada apua koulutustarpeeseensa ovat parantuneet, koska erilaisia jatkokoulutusmahdollisuuksia on tarjolla melko paljon. Nykyisin työnohjaaja joutuu pohtimaan, mitä hän haluaa valita erilaisista koulutustarjonnoista ja miten hän rakentaa jatkokoulutuksensa jänteväksi kokonaisuudeksi, jossa tulee huomioon otetuksi myös hänen kehittymisensä työnohjaajan roolissa.

Jatkokoulutusta valitessaan ja pohtiessaan sen merkitystä itselleen työnohjaaja joutuu miettimään, minkälaisia tieteenfilosofisia valintoja hän haluaa työnohjaajana tehdä sekä millaisista arvoasetelmista hän haluaa edetä ja kehittyä. Asiantuntijana kasvu edellyttää jatkuvasti syvenevää ymmärrystä ja osaamista sekä oman ohjaustoiminnan kriittistä tutkimista. On toivottavaa, että työnohjaaja suunnittelee oman jatkokoulutuksensa huolella itselleen mielekkääksi ja mieluiten toisiinsa kiinteäksi liittyviksi prosesseiksi. Tämä antaa vahvan perustan osaamisen kivijalaksi pirstoutuneiden, erillisten ja suppeiden opintojen sijaan. Tällöin jatkokoulutuksen merkitys ja tavoite toteutuu parhaiten ohjaajan toiminnassa ohjattavien hyväksi. Olemmehan työnohjaajina antaneet oman asiantuntemuksemme ja itsemme ohjattavien palvelukseen. Olemme George Evansin sanoja lainatakseni saaneet kutsun työnohjaajaksi. Tähän kutsuun täytyy vastata korrektisti. Korrektius merkitsee mielestäni mm. sitä, että pidämme huolta omasta kehittymisestämme työnohjaajana, jotta meillä on toiminnassamme antaa sitä, mitä ohjaustyö vastuullisesti velvoittaa.

Kuten edellä mainittiin, Suomessa ei ole vielä kriteereitä eikä erikoisvaatimuksia työnohjaajakoulutuksille eikä myöskään työnohjaajien jatkokoulutuksille. Työnohjaajia voi kouluttaa tällä hetkellä kuka tahansa ammattipersoona, samoin kuin toimia työnohjaajanakin. Työnohjaajien kouluttajat ovat pääsääntöisesti kuitenkin tällä hetkellä henkilöitä, joilla on hyvä eri alojen ammatillinen koulutus ja muita lisäopintoja. Lisäksi he ovat toimineet kauan työnohjaussektorilla. Tällöin voidaan jo puhua alan senioriteetista koulutuksessa ja näinhän tulee ollakin. Senioriteettia painottivat voimakkaasti myös edellisessä Osviitassa haastatellut työnohjaajakouluttajat.

Työnohjaajat ja työnohjaajakoulutuksia tarjoavat tahot ovat pääsääntöisesti eettisesti korkeatasoisesti toimivia, mutta järjestelmä antaa mahdollisuudet hyvin vapaaseen toimintaan. Ajassa liikkuu selvästi ilmiönä se, että melko vaatimattomallakin kokemuksella voidaan kouluttaa työnohjaajia, puhumattakaan esimerkiksi kouluttajan pedagogisista tai didaktisista opinnoista. Tämä saattaa tuoda koulutus- ja työnohjaustilanteisiin lieveilmiöitä.

Esimerkiksi vuosina 2002-2004 suoritetussa kyselytutkimuksessa julkishallinnon johtaville virkamiehille ja luottamushenkilöille tuli ilmi, että vastaajat kokivat jonkin verran työnohjaajien eettisten ohjeiden rikkomista. Tuloksiin voivat vaikuttaa monet tekijät, mutta tulokset ovat varteenotettavia ja pohdittavia semminkin, kun meillä on edellä kuvattu tilanne työnohjauksessa ja työnohjaajakoulutuksessa. Vielä 1980-ja 1990-lukujen keskusteluissa ja tutkimustuloksissa vastaavia ilmiöitä ei esiintynyt.

Työnohjaajana toimimisen perusvalmius saadaan työnohjaajakoulutuksessa. Jatkokoulutuksen aloittaminen olisi ehkä aiheellista vasta, kun on toimittu jonkin aikaa työnohjaajana. Tuolloin on mahdollista havaita omat kiinnostuksen alueet ja miettiä reflektion kautta opintojen täydentämistä. Monet jatkokoulutukseen hakeutuvat haluavat saada aineksia omaan työkalupakkiin, oman itse kehittämiseen ja ohjauksen ohjaukseen sekä myös keskustella kollegojen kanssa. Osa työnohjaajista haluaisi myös sitoa jatkokoulutuksensa yliopisto-opintojen opintosuorituksiin esim. osaksi lisensiaatti- ja tohtorintutkintoa.

Työnohjaajien jatkokoulutusmahdollisuudet avautuvat useiden väylien kautta. Työnohjaajien yhdistykset järjestävät jäsenilleen ja työnohjaajakoulutuksessa osallistujina oleville tapahtumia liki vuosittain. Erityisesti elokuussa järjestettävä työnohjauskonferenssi on muodostunut melko laajaksi tapahtumaksi, jossa keskitytään työnohjauksen yleisiin ilmiöihin teemoittain. Esimerkiksi Johdon työnohjaajat ja mentorit ry:n järjestämä symposiumi on taas osanottajamäärältään suppeampi ja keskittyy johtamisen ja johtajuuden ydinkysymyksiin. Yhdistysten ja niiden tapahtumien tehtävänä on edistää työnohjauksen tunnetuksi tekemistä, antaa mahdollisuus työnohjaajien yhteydenpitoon, verkostoitumiseen ja vuoropuheluun sekä edistää työnohjauksen laatukysymyksiä ja työnohjaustutkimusta. Yhdistysten organisoimat aluetapaamiset ovat myös yksi tärkeä työnohjaajien tapaamis- ja kouluttautumisfoorumi. Näiden verkostojen kautta on kehittynyt myös vertaisryhmätoimintaa, joka voi toimia aivan erinomaisena ohjauksen ohjauksen foorumina.

Toinen laaja ja monikirjoinen jatkokoulutusväylä avautuu eri yliopistojen, lähinnä niiden täydennyskoulutuskeskusten ja kesäyliopistotoiminnan, sekä muiden koulutusinstituutioiden kautta. Eri instituutiot tarjoavat monenlaisia, aihealueiltaan, viitekehyksiltään ja myös laajuudeltaan toistaan poikkeavia jatkokoulutusmahdollisuuksia. Tekemäni pieni koulutustarjontaselvitys viime vuosilta osoitti jatkokoulutustarjonnan huomattavan määrällisen ja asiasisällön kasvun Merkillepantavaa oli se, että monet tarjolla olevat koulutusaiheet ja -sisällöt olivat volyymiltaan pieniä, alkaen jopa muutamasta tunnista. Tarjonnan kirjavuus tuottaa paljon pohtimista, jos työnohjaaja haluaa linjakkaasti täydentää valitsemaansa osaamisaluetta ja välttää hajanaisuutta. Koulutusta tarvitseva joutuu miettimään erityisesti koulutuksen merkitystä omalle työnohjaajatoiminnalleen sekä omalle kehitykselleen ohjaajana.

Työnohjaajien jatkokoulutus edellyttää vahvan senioriteetin vastuutusta, näkyvyyttä sekä esilläoloa. Tapahtuupa koulutus missä tahansa organisaatiossa, vastuukouluttajalla on oltava selkeä ja vahva työnohjaajan identiteetti, seniorin jatkokoulutus sekä tutkimusorientaatio ja -verkostot. Jatkokoulutuksen sisäisen laadun tulee nivoutua koulutusinstituution arvostus- ja laatukysymyksiin sekä kansainvälisiin tutkimus- ja verkostoyhteyksiin. Jatkokoulutuksen kokonaisuus tarvitsee myös rakenteellisen ja sisällöllisen mallin, jossa on kiinteä ja selkeä juonne työnohjaajan käytännön toimintaan eikä vain yksinomaan teoreettiseen perustaan.

Tällä hetkellä Suomessa on tarjolla monista eri viitekehyksistä kumpuavia jatkokoulutuksia, joista voidaan mainita voimavarakeskeistä, ratkaisukeskeistä ja narratiivista lähestymistä edustavat sekä Tavistocktraditiooon perustuvat koulutukset. Nämä lähestymistavathan kumpuavat psykoterapiasta ja näiden kohdalla keskeisiksi nousee sovellus työnohjaukseen, joka ei kuitenkaan ole terapiaa. Ajankohta, jolloin näistä viitekehyksistä on rakennettu omat työnohjausmallinsa, vaikuttaa olevan lähellä ja osaksi näin jo onkin.

Toiminnallisista ja luovista menetelmistä on myös koulutustarjontaa ja näistä työnohjaaja saakin omaan työkalupakkiinsa monenlaista uutta välinettä lähestyä ohjausryhmäänsä ja ohjattavaansa samoin kuin NLP-näkökulmasta tai suurryhmäilmiöiden oppimisesta sekä muista ryhmädynaamisista lähestymistavoista.

Työnohjaaja voi myös erikoistua johtajien ja esimiesten työnohjaukseen käymällä työnohjaajakoulutuksen käyneille tarkoitetun jatkokoulutuksen, jossa paneudutaan johtamistyön ydinkysymyksiin ja johtajuudessa kehittymiseen. Koulutus edellyttää omaa kokemusta johtajana ja esimiestehtävissä. Tämä merkitsee työnohjaajalle hänen toimialueensa laajentamista esim. yritysmaailmaan, pk-yrityksiin ja julkishallinnon puolelle sekä jopa suuryritysten johtamisen työnohjauksiin.

Kriisikonsultaatiokoulutus antaa työnohjaajalle valmiuden kohdata esim. yrityselämän työyhteisöjen solmukohtien purkamisen. Tämä jatkokoulutus tuo mielenkiintoisen erikoisalueen työnohjaajan ammattitaitoon ja laajentaa hänen toimialuettaan.

Työnohjaajien jatkokoulutuksista uusin on työnohjaajien kouluttajakoulutus suojattuna ja rekisteröitynä mallinaan. Koulutuksen tarkoituksena on paneutua työnohjaaja-opettajaroolin kehittämiseen ja didaktisten taitojen omaksumiseen. Oletus on, että tulevaisuuden työnohjaajakouluttajat ovat suorittaneet kouluttajakoulutuksen ja työnohjaajien kouluttajilla on omat pätevyyskriteerit. Näin myös työnohjaajakoulutukset lähenevät rakenteeltaan ja sisällöltään toisiaan, vaikka viitekehysväljyyttä on mahdollista olla.

Työnohjaajien jatkokoulutuksen linjanvedon tulisi kohdentua kunkin työnohjaajan kohdalla siihen, millaiseksi kokonaisuudeksi jatkokoulutus halutaan ja miten se hahmottuu elinikäisen oppimisen prosessissa. Parhain asiantuntija tässä sentään lienee jatkokoulutusta suunnitteleva työnohjaaja, mutta meillä olisi mielestäni paljon yhteistä pohdittavaa, miten työnohjaajien jatkokoulutus kokonaisuudessaan integroitaisiin esim. Suomen erinomaiseen jatko- ja täydennyskoulutusorganisaatioon.