Paluu

JAMES REDFIELD: Yhdeksän oivalluksen tie WSOY 2003, 285 s.

Olin jo aikaisemmin laittanut merkille Redfieldin nimen ja teoksen Yhdeksän oivalluksen tien. Ehkä en ollut käyttänyt tarpeeksi aikaa ja vaivaa ottaakseni selville, minkälaisesta kirjasta oikeastaan on kysymys, koska kirjailijan nimi oli jäänyt mieleni taka-alalle ilman sen enempää tutustumista häneen tai hänen tuotantoonsa. Jonkin verran ”laiskuuteeni” vaikutti myös oma ennakkoasenteeni amerikkalaiseen elämänhallintakirjallisuuteen. Jotkut aikaisemmat amerikkalaiset bestseller-listojen kärjessä olevat kirjat ovat saaneet minut lähinnä joko huvittumaan tai ärsyyntymään. Redfield omintakeisuudellaan ja erilaisuudellaan on poikkeuksellisesti tutustumisen arvoinen kirjailija. Mikä sitten teki tästä teoksesta omintakeisen ja erilaisen? Redfieldin kirjassa minua viehätti ensinnäkin hänen tapansa tuoda esiin tärkeitä henkisyyteen liittyviä asioita romaanin muodossa. Kirjailija on saanut henkisen sanoman lisäksi ladattua kirjaan kaikki kunnon seikkailuromaanin ainekset. Kehyskertomus sijoittuu eksoottiseen ja mystiseen Peruun, juonenkäänteet ovat ajoittain vauhdikkaita, jännitystä ja dramatiikkaa on sopivasti dialogien vastapainoksi ja ripaus romantiikkaakin on elävöittämässä tarinaa. Päähenkilö on elämässään tullut vaiheeseen, jolloin eletty elämä ei olekaan sisällöllisesti tyydyttänyt. Sattumalta (onko mikään sittenkään sattumaa?) hänen ystävänsä tuo hänelle tiedon salaperäisestä Käsikirjoituksesta, joka on kirjoitettu 600 eKr ja sisältää tiedon olemassaolon perimmäisestä tarkoituksesta. Käsikirjoituksessa ennustetaan suurta henkistä universaalia vallankumousta ja sitä, miten kulttuuri muuttuu tietoisen evoluution seurauksena. Ennen sitä jokaisen on koettava yhdeksän oivallusta, jotka löytyvät myös Käsikirjoituksesta. Kirkko ja valtio haluavat pitää Käsikirjoituksen salassa. Päähenkilö joutuu pakenemaan häntä jahtaavia sotilaita ja etsimään Käsikirjoituksen kappaleita henkensä uhalla sademetsissä. Samalla hän oppii oivallukset toisensa perään. Matkallaan päähenkilö tapaa monia ihmisiä, jotka auttavat häntä konkreettisesti eteenpäin mutta jotka toimivat myös hänen ”henkisinä” oppainaan auttaen häntä tajuamaan oivallusten sisällön. Joissakin näistä keskusteluissa kuuluu mielestäni häiritsevänä kaikkitietävän kertojan ääni, mikä saa jotkut keskusteluosuudet tuntumaan hieman naiiveilta. Jokainen oivallus laittoi minut lukijana miettimään omaa elämääni, omia ajatuksiani ja asenteitani. Ensimmäiseen oivallukseen, jonka mukaan yhteensattumat ovat tarkoituksellisia, kun vain löydämme ja huomaamme merkitykset niiden taustalla tai tulevaisuuden kannalta, on helppo yhtyä. Ajoittain vain itsekin ”unohtuu” ajattelemaan, että yhteensattuma mikä yhteensattuma, miettimättä asiaa sen enempää. Joka tapauksessa jokainen yhteensattuma, joka saa itseni pysähtymään ja pohtimaan, miten merkillistä elämä onkaan, tuottaa kyllä energiaa ja välähdyksenomaisen tunteen siitä, että on hetken tajunnut jotakin elämän monimuotoisuudesta ja viisaudesta. Niitä hetkiä saisi tietysti olla enemmänkin… Neljäs oivallus paljastaa ihmisen taipumuksen varastaa energiaa toisiltaan pyrkimällä hallitsemaan ja alistamaan toisia. Vastaavasti ihmiset voivat antaa toisilleen energiaa myönteisellä ja rakkaudellisella asennoitumisella. Tämä sai minut pohtimaan erityisesti meitä kaikkia ihmissuhdetyötä tekeviä. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että jokainen hoitajaksi/ohjaajaksi/opettajaksi/kasvattajaksi/jne. hakeutuva ja näissä tehtävissä työskentelevä olisi hyvin tietoinen omasta energiastaan, sen laadusta ja määrästä ja osaisi kiinnittää näihin asioihin huomiota. Kuudennen oivalluksen viesti oman menneisyytensä setvimisestä oli myös varsin kiinnostava. Minäparka, kuulustelija, pelottelija ja torjuja hallintadraamoina haastoivat tutkimaan kyseisiä strategioita paitsi itsessään myös läheisissään ja elämänsä varrella tapaamissaan ihmisissä. Se toi uutta valoa joihinkin ihmissuhteisiin, joissa itse muistan kokeneeni oloni epämiellyttäväksi tai epävarmaksi, kykenemättä tuolloin analysoimaan, mistä kaikesta mahtaakaan olla kysymys. Hallintadraamat toivat mieleeni coping-roolit sekä Tommy Hellstenin selviytymisstrategiat (muistaakseni hän käyttää nimitystä selviytymisstrategiat). Jotakin yhteistä niiden sisällössä on Redfieldin hallintadraamojen kanssa. Esimerkiksi minäparka muistuttaa syntipukkia, torjujassa ja sankarissa on jotakin samaa, toisaalta kuulustelijassa ja taakankantajassa on tietyllä tapaa samoja piirteitä. Perusajatus sekä Hellstenillä että Redfieldillä on menneisyyden setvimisen tärkeyden suhteen sama; opettelemalla tiedostamaan lapsuudessa oppimansa hallintatavan ”ihminen löytää korkeamman minänsä, evoluutioidentiteettinsä” (Redfield) tai ”voidakseen elää tässä ja nyt, omana todellisena itsenään, ihmisen on kohdattava ja käsiteltävä menneisyytensä” (Hellsten). Kaikkia oivalluksia en ala tässä ruotimaan mutta kappaleiden nimet kertovat omaa sanomaansa ja toivottavasti houkuttelevat muitakin lukemaan tämän teoksen. Sisällys: Kriittinen massa, Pitempi nykyisyys, Energiakysymys, Valtataistelu, Mystikkojen sanoma, Menneisyyden setvintä, Virtaukseen mukaan, Henkilöetiikka ja Uusi kulttuuri. PS. Redfield on myöhemmin kirjoittanut teoksen Oivaltava tietoisuus, joka perustelee, miksi meidän täytyy jatkaa oivallusten tiellä. Näkemyksiään hän perustelee uskontojen, filosofioiden ja luonnontieteellisten teorioiden kehityksellä. Kehitys johtaa hänen mukaansa länsimaisen ja itämaisen ajattelun hedelmälliseen synteesiin. Tässä teoksessa hän analysoi edelleen mm. hallintastrategioitaan, etsii vastausta kysymykseen keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Itselläni se on vasta yöpöydällä (tai jo!) mutta muutaman nopean selailun perusteella sekin tuntuu varsin mielenkiintoiselta.

Marjo Hamari

Ylös