Ihmiskatseen ihme ja muita filosofian lohdutuksia epävakaina aikoina
Miten pitää oma pää kasassa, kun maailma myllertää ja huonot uutiset seuraavat toisiaan? Mistä voi löytää toivoa ja turvaa tässä epävarmassa maailmanajassa? Filosofi Esa Saarinen, kesän 2025 Työnohjauskonferenssin pääpuhuja, kääntää katseen lähelle.
Teksti: Ulla Klemola
Kuva: Eero Tiilikainen
Juttu on Osviitasta 2/25.
Esa Saarinen istahtaa keltaiseen nojatuoliin. Ikkunasta siivilöityy päivänvaloa ja taustalla näkyy rento kirja- ja paperipino. Jos kuuluisan henkilön tapaaminen etukäteen vähän jännittikin, Saarisen rauhallinen ja välitön olemus rentouttavat. Keskustelu voi alkaa.
Ajattelun ajattelu oppaana
Ennen maailmantilanteen tarkastelua filosofi alkaa puhua ajattelun ajattelusta. Hän tarkoittaa sillä elämän itsensä ajattelua siten, että syntyy parempia ajatuksia.
”Ihmiselämän monien toiminnallisuuksien ja harmien keskellä ei aina ole tilaa ajatella niitä ajatuksia, jotka tosiasiassa olisivat itselle tärkeitä ja keskeisiä. Arjen tuoksinassa kun on tilaa vain jollekin yhdelle näkökulmalle”, Saarinen toteaa.
Pysähtyessään ajattelemaan ajatteluaan ihminen saa tilaisuuden kurkistella ulos normaalista oman ajattelunsa uomasta, joka on määrittynyt monien tehtävien ja sovinnaisuuksien kautta (yhtään niitä väheksymättä – rutiinejakin tarvitaan). Ajattelun ajattelu tavoittelee tilannetta, jossa ihminen voi tunnustella toisenlaisia ajatuksia kuin niitä arjessa tavallisesti mieleen tulevia. Sen jälkeen hän voi ”virittyä eteenpäin vahvistuvana” ja jatkaa elämäänsä vahvempana.
”Pointtina on siis ajatella omia ajatuksiaan sillä ajatuksella, että syntyisi parempaa elämää.”
Samalla matka kohti parempaa elämää alkaa saada rakkauden sävystöä, mikä entisestään tukee hyvää elämää. Ajattelun ajattelu on siten instrumentti, toiminnan muoto kohti laajempaa kokonaisuutta ja jotakin hyvää. Se on erityisen olennaista epävakaina aikoina.
Ihminen ei voi olla reagoimatta
Entä mitä pitäisi ajatella tästä maailmanajasta, jota kansainvälinen politiikka, sodat, talousvaikeudet ja ympäristöhuolet värittävät?
”Maisema, jossa ajattelumme ja elämämme tapahtuu, on uudenlainen ja kummallinen. Itsekkyyden ja ahneuden ote ihmisyydestä on suurempi kuin vielä hetki sitten ajattelimme”, Saarinen toteaa.
”Kokemuksemme elämästä määrittyy siitä, mitä elämässämme välittömästi on käsillä ja lähellä, ja myös siitä, mitä viestintävälineiden kautta kuulemme ja näemme. Median pirstaloima sirpalevälke tuo elämäämme kuvastoa, joka muuttuu lähiympäristöksemme. Ihmisolentoina emme voi muuta kuin ottaa siihen kantaa.”
Ihminen ei siis voi olla ajatuksellisesti reagoimatta siihen, mitä ympäristöstään havainnoi. Kun havainnoimme monenlaista tunteita repivää todellisuutta, lopputulemana on ajattelumme eheyden erittäin tuntuva häiriytyminen.
”Seurauksena on, että elämää koskevat laajemmat merkitykset, eräänlaiset kantavat urkupistesoinnit, katoavat tajunnasta. Menetämme yhteyden itseemme ja niihin juurevuuksiin, joista elämän kantavat kaaret kohoavat”, Saarinen kuvailee.
Lisäksi tämä aika synnyttää paljon negatiivisia tunteita, tuohtumusta ja vihaa, pelkoa ja ahdistusta. Negatiivisista tunteista tiedetään, että niiden peruspiirre on kaventaa. Jos mieli on liian virittynyt huoleen ja kaikkeen sellaiseen, mihin ei itse kykene vaikuttamaan, on vaikeaa löytää uusia näkökulmia tai saada laajempaa näkymää tulevaan.
”Jos kaiken aikaa mietin, mitä Trump ja hänen rosvojoukkonsa tänään ovat tehneet, voi se syödä antavuuttani lähi-ihmisiin ja kylmentää sisäisesti.”
Olennaista on löytää toivo ja välttää kyynisyys.
Voimaa lähisuhteista ja naapuruudesta
Miten kaiken tämän keskellä voi pitää päänsä kasassa ja mielen optimistisena? Miten filosofi vaalii omaa mielenrauhaansa?
”Yksi auttava voimanlähde on lähisuhteet. Ihminen on virittynyt saamaan lähisuhteistaan juurevuusvoimaa. Voimaa, jonka kautta voi tavoittaa sen, mistä elämän syväkerroksissa on kysymys.”
Vaikka nykyihmisellä on paljon ulkoapäin tulevaa tekemistä ja houkutuksia, kannattaa lähisuhteisiin panostaa. Niissä voi kokea jatkuvuutta, niissä voi antaa ja saada. Tämä auttaa ajattelemaan laajempaa kuvaa.
”Lähisuhteet ja myös oman tekemiseni ajatteleminen jatkumona ovat itselleni tapoja taistella sirpaloitumista vastaan ja vaalia ajattelun eheyttä”, filosofi kertoo.
Lähisuhteiden rinnalla merkityksellistä on naapurusto, jonka kanssa elämä arjessa tapahtuu. Esa Saarinen kertoo vierailustaan Rovaniemellä, jossa ihmiset kohtasivat hänet lämpimästi ja välittävästi. He olivat virittäytyneet antamaan apuaan naapurille.
”Harmillisesti tämä tuntuu unohtuneen, koska olemme kulttuurina keskittyneet itsemme viihdyttämiseen ja muihin itsekkyystavoitteisiin.”
Tuolloin ihminen gravitoituu eli suuntaa painovoimansa itseään kohti kuvitellen omaksi ansiokseen kaiken sen, mitä hänellä on. Ajatus on hypnoottinen, ja tämäkin puoli meissä ihmisissä on: kiusaus keskittyä itseen toisten kustannuksella sen sijaan, että haastaisimme itsemme ajattelemaan tilannetta toisten kannalta. Meissä jokaisessa on sisällä pieni donald trump.
Mutta on myös toinen vaihtoehto. Voimme raivata itsemme ulos tällaisesta itsekkäästä ajattelusta laajempaan suuntaan ajattelemalla ajatteluamme. Silloin voimme myös suuntautua muihin ihmisiin paneutuvasti ja eläytyvästi, mikä on hyväksi niin ihmiselle itselleen kuin yhteisölle.
”Mutta jos ihminen ei ajattele omaa ajatteluaan, hän ajautuu ajattelemaan jotakin muuta kuin mitä hän olisi halunnut ajatella ja olisikin ajatellut, jos olisi tarkemmin ajatellut, mitä kaikkea tästä kaikesta pitäisi ajatella”, Saarinen summaa.
Elämää suurempi myönteisyys
Vaikeina aikoina on syytä kääntyä sellaisten hetkien puoleen, jotka tarjoavat syvempää myönteisyyttä eivätkä ole suorituksellisia tai viihteellisiä – niiden tarjoamat ilot kun haihtuvat nopeasti. Tiedetään, että on olemassa sellaisia myönteisyyden muotoja, jotka rakentavat ja laajentavat. Ne ammentavat voimansa syvemmästä suunnasta. Esa Saarinen antaa esimerkin:
”Kävellessäni lumikengillä lankoni kanssa pohjoisen suoalueella koin sellaista myönteisyyden tunnetta, joka yhteytenä luonnon ihmeeseen on aina ravinnut ihmisiä. Ympärillä oleva hiljaisuus loi kokemuksen oseaanisesta, merellisestä äärettömyydestä. Tällainen yleisinhimillinen ja erityinen kokemus voi vahvistaa ihmistä eteenpäin.”
Toinen esimerkki erityisestä ja kannattelevasta myönteisyydestä on lukuhetki lapsen, lapsenlapsen tai kummilapsen kanssa. Se hetki, kun 4-vuotias painautuu kylkeen ja tuttu satu luetaan viidettä kertaa alusta loppuun. Hetken vaikuttavuus peilautuu suhteessa tulevaisuuteen ja lapsen kautta. Siihen, mitä hyvää se voi lapsen ja myös aikuisen lukijan elämään tuoda. Lähiyhteyteen virittyminen synnyttää arvokkaan syväkokemuksen. Se on avautuvuutta johonkin elämää suurempaan.
”Kun joku juttu tuntuu elämää suuremmalta, on siinä takana tuntuma, että ne vaikutuksen aallot, jotka hiljaisina, lempeinä ja epätungettelevina voivat tästä lähteä väreilemään, ovat juuri nyt käynnistyneet ja ne ulottuvat äärettömyyteen”, Saarinen kokoaa.
Tällainen jatkuvuuden ja laajentumisen mahdollisuus on paitsi itsessään arvokasta myös rauhoittavaa.
Sitä, mikä on vielä tärkeämpää
Myllertävinä aikoina ihminen siis tarvitsee syväkokemuksia. Saarinen kertoo tutun Raamatun kertomuksen Martasta ja Mariasta.
”Martta valmistelee Nasaretin miehelle ja hänen tiimilleen viikunasalaattia, mikä sinällään on tärkeää ja vieraanvaraista. Asetuttuaan kuuntelemaan Maria oli kuitenkin valinnut hyvän osan, koska on jotakin vielä tärkeämpää kuin viikunasalaatin valmistaminen. Se, että ihmiset kohtaavat, näkevät toisensa ja syntyy yhteys.”
On asioita, jotka tuovat ihmiset funktionaalisesti, toiminnallisesti yhteen, esimerkiksi työpaikalla, kaupan kassalla tai päiväkodin pihassa. Mutta funktionaalinen voi aina olla jotakin enemmän, jos ihminen samalla löytää yhteyden toiseen ihmiseen. Kyseessä on ihmisessä oleva tosiasiallinen mahdollisuus kohtaamiseen.
”Kaventava kysymys, joka tähän väliin saattaa tulla ja joka estää kohtaamisen, on: mitä itse saan tästä tai miltä tämä näyttää suoritusmielessä?”
Kohtaamisessa on kyse ihmistenvälisyydestä, joka on kuin lahja ihmisten välillä. Siihen liittyy fundamentaali, perustavaa laatua oleva ilmiö, jonka välittävänä avaintekijänä ovat silmät ja katsekontakti. Saarinen puhuu ihmiskatseen ihmeestä.
”Tapasin kerran amerikkalaisen huippukirurgin. Kysyin häneltä, millaisia vaiheita aivoleikkaukseen lähtemisessä on. Kirurgi vastasi: ’I always start with eyes’ – lähden aina liikkeelle silmistä. Hän haluaa katsoa silmiin ihmistä, jonka aivoja hän kohta leikkaa”, Saarinen kertoo liikuttuneena.
Katse synnyttää yhteyden. Tulee tunne, että yhdessä selviämme vaikka millaisista vaaroista.
Toivo toimii silloinkin, kun sille ei ole perustetta
Keskustelumme kääntyy työelämään ja toivon säilyttämiseen. Onko toivo työelämätaito?
”Toivo on nimenomaan työelämätaito, mutta samalla myös enemmän.”
Työssä tehdään asioita määrätietoisesti ja systemaattisesti, vaikkei aina huvittaisikaan. Hommia tehdään, koska uskotaan, että niiden tekeminen on hyväksi jonkin päämäärän kannalta. Joskus olosuhteet voivat käydä vaikeiksi ja tekeminen lähes mahdottomaksi. Hyvää ei tahdo syntyä, mutta siltikin sitä yritetään synnyttää. Elementti, joka tulee täydentämään tilanteen, on toivo. Usko ja luottamus siihen, että jotakin kuitenkin on tehtävissä.
”Hope operates without evidence – toivo toimii silloinkin, kun sille ei ole mitään perustetta. Tämä tapahtuu siksi, että tuo peruste tulee ihmisistä itsestään. He uskovat, että asia on mahdollinen, vaikka nyt ei siltä näytä tai ei tiedetä, miten se olisi mahdollista”, Saarinen sanoo.
Noissa hetkissä on myös käänteinen muistutus elämän ihmeestä. Mahdottomassa tilanteessa käykin niin, että yhtäkkiä ihmiset alkavat laulaa yhdessä, ja syntyy Eestin itsenäisyys. Tai Portugalissa joku nuori upseeri työntää neilikan kiväärinsä piippuun ja muut tekevät saman. Toteutuu veretön vallankumous, joka kaataa autoritaarisen sotilasjuntan.
”Ihmisessä on kyky virittyä kauniille, merkitykselliselle, majesteettiselle. Tämä kokemiskyky on mahdollisuuksien maailma, jonka puoleen kannattaa kääntyä”, Saarinen rohkaisee.
Keskustelu tulee päätökseensä ja hyvästelemme toisemme kirkastuneessa päivänvalossa. Hiukan pää pyörällä mutta kiitollisena jään ajattelemaan jännittävää paradoksia. Kun käännän katseeni lähelle, saan mahdollisuuden nähdä kauemmaksi ja ajatella laajemmin.
Pysähtyminen oman ajattelun ajatteluun, läheisiin ihmisiin ja toisten kohtaamiseen auttavat toimimaan perustellusti ja rohkeasti. Epävarmuudenkin keskellä me ihmiset olemme yhdessä enemmän.
