Artikkeli -

Kohtaamisia ranskalaiseen tapaan

Mitä suomalainen kohtaamisen ammattilainen havaitsee ranskalaisten tavasta kohdata ihmisiä? Mitä siitä voisi ottaa opiksi työnohjaustyöhön? On y va – nyt mennään!

Ulla Klemola

Ulla Kelmola

Kuvitus: Susa Laine

Juttu on Osviitasta 4/2025.

Madame, monsieur – bonjour! Terveisiä Etelä-Ranskasta läheltä Aix-en-Provencea, jossa sain mieheni kanssa nauttia lempeästä syksystä (suomalaisittain kauniista kesästä) yli kuukauden ajan. Kerrankin oli aikaa asettua sekä ranskalaiseen maisemaan vuorineen ja pikkukylineen että paikallisten ihmisten pariin. Kaiken kauneus oli sykähdyttävää.

Hyvin pian aloin kiinnittää huomiota ihmisten tapaan kohdata niin toinen toisiaan kuin minuakin. Tiedostan, että havaintojani saattavat värittää onnellisen matkalaisen aurinkolasien vaaleanpunainen sävy, mutta siitäkin huolimatta väitän, että ranskalaisten tavassa olla toisten ihmisten kanssa on jotakin erityistä.

Ilmeikästä ilmaisua

Ranskalaiset hymyilevät paljon. Kylätiellä kävellessäni jokainen tervehti minua katsomalla silmiin ja hymyilemällä – jopa teinit. Kukaan ei kääntänyt päätään sivuun. Kaupoissa kohtasin samaa kohteliasta ystävällisyyttä ja valloittavaa hymyä. Ihan kuin heistä olisi ollut mukavaa palvella juuri minua silloinkin, kun asiakkaita leipomossa oli ihan jonoksi asti. Kyllä sellainen ilahduttaa.

Sanattomasta viestinnästä huomasin myös sen, että ranskalaiset koskettavat toisiaan usein. Poskisuukot ystävien kesken tuovat lähelle ja puhetta siivitetään painamalla pää toisen olalle, hipaisemalla poskea tai silittämällä hellästi käsivartta. Ilmankos tunsin toistuvasti olevani rakastettu. Ranskalaisen eleet vahvistavat sanottua niin ilossa kuin ärtymyksessä – tunteita ilmaistaan ilmeikkäästi.

Sanallinen kohtaaminen ja palautteenanto toteutuvat niin ikään arkipäivässä. Ollessani markkinoilla ja odottaessani omaa vuoroani maksaakseni tuoreita vihanneksia seurasin torimyyjän ja hänen asiakkaansa välistä keskustelua. Iäkäs, hento ranskalaisrouva kiitti myyjätärtä sanomalla: ”Olette niin kiltti, kuten aina.” Ja hän jatkoi: ”Kukaan ei ole teidän kaltaisenne” ja kääntyi nyökyttelemään sanojensa painoksi myös minulle. Nuori torimyyjä kiitti ja siirtyi hymyillen palvelemaan seuraavia asiakkaita.

Mutkatonta kohtaamista

Ranskalaisessa kohtaamisessa on jotakin hyvin mutkatonta. Siitä sain hauskan kokemuksen kävellessäni pikkukaupungin kadulla, jota reunustivat ikivanhat talot ikkunaluukkuinen ja kukkaruukkuineen. Yhtäkkiä eteeni pelmahti nuori nainen, kiireisenä ja viininpunaisessa puserossaan.

”Madame, voitteko auttaa?” hän sanoi.

Nainen käänsi minulle selkänsä. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin avuntarpeen: rintaliivit olivat kietoutuneet kireästi kauluksen ja hiha-aukon ympäri. Alkoi naurattaa, mutta tein työtä käskettyä, ja liivit asettuivat omalle paikalleen.

”Anteeksi, kiitos paljon ja hyvää päivänjatkoa”, neito sanoi ja pyrähti pois paikalta.

Ranskalainen myös reagoi toisen puheeseen. Olimme tapahtumassa, jossa esiteltiin villieläimiä ja niiden suojelua. Yleisöltä kysyttäessä pieni tyttö viittasi ja vastasi. Tähän asiantuntija reagoi hyvin myönteisesti ja painokkaasti, ”exactement – täsmälleen”. Jatkossa tämä tyttö kysyi yhä rohkeammin ja taatusti oppi paljon. Samankaltaista reagoimista ja tunnustusta havaitsin monissa muissakin keskusteluissa.

Kuva: Ulla ja Jyri Klemola
Oivalluksia ohjaukseen

Mitä siis otan näistä kohtaamisista mukaan työnohjaajan työhöni? Ensinnäkin otan mukaani asenteen, joka tuntuu olevan ranskalaisen kohtaamisen pohjavireenä: ihmisiä on kiva ja kiinnostava tavata. Siksi hymy leviää kasvoille, ja tuota hymyä haluan itsekin jakaa yhtään sitä pihtaamatta.

Toisekseen haluan antaa ohjattavilleni tilaa antaa ja saada palautetta. Tunnustuksen saaminen omista ajatuksista tai työn tekemisen tavoista on äärimmäisen vahvistavaa.

Oikeastaan ihan ihmettelen reagoimattomuutta Suomessa. Vaikka toinen ihminen sanoineen tai olemisineen herättäisikin myönteisiä ajatuksia, niitä ei pueta sanoiksi. Miksi? Jo työnohjaajakoulutuksessa opittu vastaaminen ja toiseen linkittyminen toteutuivat Ranskassa. Millä kaikilla tavoilla pystyisimme tätä vahvistamaan työnohjauskeskusteluissa myös täällä pohjolassa?

Kolmanneksi pyrin siihen, että kohtaamisemme työnohjauksissa olisivat helppoja ja mutkattomia. Jos poskisuudelmat jäävätkin koto-Suomessa väliin, sopiva läheisyys helpottaa monien asioiden käsittelyä.

Au revoir, näkemiin!