Sukupolvikokemukset yhdistävät ja erottavat

”Te olette kaikki kadotettua sukupolvea” (Hemingway 1926.)

Sukupolven käsitteeseen sisältyy usein arvolataus. Hemingwayn romaanissa viitattiin ensimmäisen maailmansodan kauhut kokeneeseen nuorisoon, joka ihanteiden sijaan suuntautui juhlimiseen ja materialismiin. Sukupolven käsitteellä palvellaan usein nostalgiaa ja erityisesti uusi sukupolvi nähdään jotenkin aiempaa heikompitekoisena tai turmeltuneena.

Tällä hetkellä ”sukupolvikyräily” kohdistuu muun muassa milleniaalien ja Z-sukupolven väitettyyn heikompaan resilienssiin ja sitoutumiseen työelämässä. Tosin osaavat nuoretkin kyräillä, kuten Sanna Marinin boomeri-heitto joitain vuosia sitten osoitti. Vanhaan jämähtäminen ja dynaamisuuden puute lienevät reaalimaailmassakin meidän jo harmaantuneiden helmasyntejä.

Avainkokemukset leimaavat sukupolvea

Ihmistieteissä sukupolven käsite on ikivanha ja moniselitteinen, mutta liitetään usein erityisesti sosiologi Karl Mannheimin 1920-luvun tuotantoon. Melko yleisesti sukupolvea katsotaan luonnehtivan ikä, leimaava avainkokemus ja myös jonkinlainen tietoisuus yhteenkuuluvuudesta.  Kollektiiviselle nuoruuden avainkokemukselle otollinen ikä on kahdenkymmenen molemmin puolin. (käsitteistä ks. Purhonen, 2007)

Mannheimin teoria on inspiroinut yhä uusia yhteiskuntatieteilijöitä, psykologeja ja työelämätutkijoita. Suomeen sukupolven käsite tuli erityisesti 1980-luvulla, kun sosiologi Pekka Sulkunen (1981) jakoi alkoholitutkimuksen pohjalta kansalaiset kuivaan ja märkään sukupolveen. Matka kieltolaista 1960-luvun keskiolutvallankumoukseen oli ollut monivaiheinen ja kulutustottumuksiin revennyt railo sukupolvien välille.

Suomalaiset sukupolvet

Jeja-Pekka Roosin tutkimus Suomalainen elämä (1987) esitteli kokonaisvaltaisemmin suomalaisten sukupolvet. Roosin aineistona olivat tavallisten kansalaisten elämänkerrat. Teos esitteli myös laajasti elämänkertatutkimuksen teoreettiset perusteet ja toimi pitkään sosiaalitieteiden yliopisto-opintojen kurssikirjana.

Roosin sukupolvijaottelu poikkeaa osin Mannheimista, sillä Roos piti ydinkokemusten avainjaksona varhaista keski-ikää. Roos kuvasi sotien ja pulan sukupolven, joka syntyi viime vuosisadan alkupuolella. Keskeistä tälle sukupolvelle oli sekä kansalaissodan että talvi- ja jatkosodan muistaminen sekä elämän aktiivivaihe näiden välisenä aikana. Köyhyyden ja sairauksien keskellä koulutusurat olivat keskimäärin lyhyitä ja jatkuva työnteko kuormitti ennen kaikkea fyysisesti. Sotien jälkeen yhteisesti jaettuun sukupolvikokemukseen kuuluivat myös elämän muuttuminen epävarmasta turvalliseksi, vähittäinen vaurastuminen ja lasten syntyminen toisenlaiseen todellisuuteen.

Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolvi syntyi 1920-luvun puolivälin ja 1930-luvun lopun välisenä aikana ja heillä on kokemuksissaan paljon yhteistä edeltävän sukupolven kanssa. Melkoinen joukko tämän sukupolven ihmisiä viettää vielä yksin tai tuettuna itsenäistä elämää ja osa heistä elää hoitajamitoituskiistojen keskellä palvelutaloissa. Nuoremmille Linnan juhlien televisiointi saattaa olla ainoa paikka, jossa saa makua tämän sukupolven kokemusmaailmasta.

Suuren murroksen sukupolvi syntyi toisen maailmansodan aikana tai sen jälkeen ja tuli aktiivi-ikään 1960-luvulla. Tämän sukupolven kokemukset poikkeavat jo melkoisesti aiemmista. Lapsuus oli usein optimismin aikaa, sairaudet eivät enää olleet niin yleisiä ja ensimmäiset aineellisen hyvinvoinnin merkit tulivat koteihin television, auton ja kodinkoneiden myötä. 1960-luvun suuri murros pakotti maaseudun väestön laajamittaiseen muuttoon kaupunkeihin ja Ruotsiin. Pidempi elinajanodote on johtanut siihen, että yhä useampi tämän sukupolven edustaja viettää ansaittuja eläkepäiviään. Myös todennäköisyys kohtuulliseen terveydentilaan on kasvanut.

Neljäntenä sukupolvena Roos erotti lähiöiden sukupolven, joka ei 1950-luvulla syntyneenä ollut tutkimuksen suhteen vielä elämänkerran kirjoitusiässä. Tällä hetkellä hiljattain eläkkeelle siirtyneet tai työelämän suhteen loppusuoralla olevat ja nykytermein boomerit olivat siis Roosille kysymysmerkki. Hän kirjoittikin teoksensa lopussa seuraavasti:

”On täysin mahdollista, että nyt 30-40-vuotiaat, vain pikku kolhuja kokeneet ihmiset pääsevät vielä elämänsä aikana näkemään ja kokemaan omakohtaisesti todellisia mullistuksia; ympäristökatastrofeja, taloudellisia romahduksia, puutteita, ydinsodan. Eloon jääneillä on toki silloin kerrottavaa, ja esitystapakin luultavasti poikkeaa nykyisestä iloisen pinnallisesta tai jäyhän toteavasta tyylistä.”  (Roos, 1987.)

Ydinsotaa ei luojan kiitos tullut, muilta muilta osin Roosin loppukaneetti ennusti hyvin seuraavien vuosikymmenten kehitystä. Mullistuksia on todella koettu. Ajanjakso koronasta Venäjän hyökkäykseen on lyönyt aiempaa vahvempaa osumaa haavoittumattomuuden illuusioksi kutsuttuun ilmiöön — siihen, jonka ylläpitoon Pohjoismainen hyvinvointivaltio on todennäköisesti tarjonnut ihmiskunnan historian parhaat edellytykset.

Virénin esimerkkiä tarvitaan tänäänkin

Roosin innoittamana lähdin vielä lopuksi etsimään hänen viittaamaansa aikahaarukkaan osuvaa babyboomeria, joka voisi kiteyttää jotain matkastaan ja nimenomaan yhteiskunnallisten muistojen osalta. Yllätin työnohjauksen pioneerin ja edelleen työnohjauksen kouluttajia kouluttavan Aila Niemelän pääsiäismatkallaan Kittilästä Turkuun. Hetken pohdittuaan hän vastasi seuraavasti:

”1956 on syntymävuosi. Tuohon vuosihaarukkaan 17-25 mahtuu minulla kyllä todella paljon isoja asioita. Onpa vaikea kysymys. … Presidentti vaihtui Kekkosesta Koivistoon, sellaista ei ollut ennen tapahtunut ja jokin alkoi muuttua. Maa on syntinen laulu -elokuva järisytti kotiseudun ihmisiä – ja avasi jollakin tavalla näkemään asioita sellaisina kuin ne olivat.  Lasse Virén kaatui ja voitti, siinä oli esikuvaa kenelle tahansa – kaikki oli meille mahdollista. Jos näistä yksi vain pitäisi valita, niin ehkä sitten tuo viimeinen.”

Pyysin Niemelää vielä tiivistämään miltä työelämä näyttäytyi lapsuudessa ja mikä on 40-vuoden aikajänteellä merkittävin muutos.

”Ihan lapsuudessa mielikuva työstä liittyy erilaisiin maatalon töihin, vaikka oma perheeni oli kyllä virkamiesperhe. Mutta sitten heti tulee mieleen, miten shokeeraava oli teini-ikäisenä ymmärtää työttömyyden merkitys. Kotiseudullani 13% [oli työttömiä], mikä on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Työikään tullessa olennaista oli, että vaihtoehtoja oli jo vanhempien sukupolvea runsaammin – toki se merkitsi kotiseudulta pois muuttoa. Ja että haluttiin tehdä jotain uutta ja erilaista, vahva eteenpäin menon eetos oli! Jotenkin tämä mielessäni liittyy juuri Viréniin. Muutosta luonnehtisin aika kliseisesti sitoutumisella – tai sitoutumattomuudella. Työ ei ole enää koko elämä, eikä varsinkaan työpaikka tai työnantaja.” 

Hieman nuoremmalle X-sukupolven edustajalle Niemelän havainnot tuottavat mieleen lämpimän tuulahduksen. Uuden sukupolven sitoutumispulmat voivat olla ongelma, mutta luoda myös myönteistä painetta työelämän laatutekijöihin, joihin sijoitan vahvasti työnohjauksen.

Niemelän johdattamana valahdan nostalgian syntiin ja alan pohtia hyvinvointivaltiomme tämänhetkisen kriisitunnelman suhteellisuutta. Mikä olisi meille ja uusille sukupolville se Virénin kaatumisesta voittoon -kokemus, joka saisi nostamaan hartiat optimistisesti ylöspäin? 

Kirjoittaja on työohjaajien kouluttaja (Master TSC)/ työterveyspsykologi sekä Osviitan toimituskunnan jäsen

Lähteet:

Hemingway, E. Tammi 2009. (alkuperäinen ilmestymisvuosi 1926)

Purhonen, S. Sukupolvien ongelma: Tutkielmia sukupolven käsitteestä, sukupolvitietoisuudesta ja suurista ikäluokista. Helda/Helsingin Yliopisto 2007.

Roos, J.P.  Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämänkerroista. Karisto 1987.

Sulkunen, Pekka. Märkä sukupolvi, alkoholin kulutus ja alkoholipolitiikka 1980-luvulla. Julkari. STM 2024. (alkuperäinen artikkeli 1981)