Opiskelijaelämää-kolumni Osviitasta 2/2026
Tyttö ottaa tanakan haara-asennon, levittää kädet täyteen mittaan sivuille, työntää takapuolen taakse ja kohtaa vastustajan pää ylhäällä. Ihmismuodon saanut, vikkelästi sivuaskeltava taskurapu pysäyttää hyökkäyksen.
En ole koskaan itse pelannut koripalloa, mutta kentän laidalla kymmenen vuotta kannustaneena olen saanut seurata kahden tyttäreni kasvamista aloittelijasta SM-tason kilpaurheilijaksi. Monen muun oivalluksen ohella olen ymmärtänyt, että kehittymisen lajissa varmistaa, jos pelaaja uskaltaa näyttää tyhmältä ja naurettavalta, esimerkiksi taskuravulta.
Keväällä 2024 työurani oli käännekohdassa. Maailman mullistukset ja media-alan murros mietityttivät. Kun työnohjaajaksi opiskellut kollegani tokaisi: ”Sinulla on luontaisesti työnohjauksellinen tapa lähestyä asioita”, sisälläni leimahti. Voisinko yli 25 vuoden tauon jälkeen opiskella ja ryhtyä huippuammattilaisesta aloittelijaksi?
Me ohjaajaopiskelijat olemme omien alojemme konkareita, joilla on vahva ammatti-identiteetti. Kun tämä syväosaaminen ei ulotukaan työnohjaajakoulutukseen, joudumme kuukaudesta toiseen haparoiden pohtimaan ääneen kuulemaamme, astumaan ryhmän eteen harjoittelijoina, kokeilemaan menetelmiä ja viitekehyksiä, käymään tunnustelevia keskusteluja käyttöteoriasta, sekä suoraan sanottuna tyrimään tosielämän ohjauksissa. En voisi olla tästä kiitollisempi. Olen saanut mahdollisuuden näyttää tyhmältä ja naurettavalta.
”Kasvu tapahtuu epämukavuusalueella” alkaa olla ällötystä aiheuttava klisee. Minulle lähestyttävämpi tapa ajatella on: Uskalla näyttää ja kuulostaa tyhmältä, siedä sitä, että et vielä tiedä tai ymmärrä, ja ole toisinaan todella huono. Ilman näitä kokemuksia on mahdotonta tulla hyväksi, ehkä jopa mestariksi.
Työnohjaajaopiskelijana minua on puhutellut ei-tietämisen tila. Ei-tietämisen tilassa ammattilainen ei asetu asiantuntijan rooliin, vaan uteliaaksi kuuntelijaksi, antaen tilaa ohjattavan kokemukselle. Tämä ei onnistu, jos emme pysty päästämään irti tarpeestamme todentaa omaa osaamistamme ja ammattilaisuuttamme tietämällä. Ei-tietämisen tiellä on halumme näyttää ja kuulostaa osaavalta. Pelkäämme paljastuvamme harjoittelijoiksi, keskeneräisiksi, vasta oppimassa oleviksi.
Todellista ammattitaitoa on säilyttää ikuisen aloittelijan asenne. Hetkittäin oppimisen ja ei-tietämisen lomassa saatamme huomata, että kuin varkain haara-asentomme on hieman leveämpi, kädet ylettyvät sivuseiniin, takapuoli viistää maata ja pää pysyy ylhäällä.
Taskurapu on valmis ottamaan vastaan, mitä ikinä onkaan tulossa.
Kirjoittaja on median sekatyöläinen, vapaa kirjoittaja & takapiru
Lue aiemmin ilmestynyt Päivi Hietasen verkkoartikkeli työnohjaajaksi hakeutumisen taustoista.
