Artikkeli on Osviitasta 2/2026
Kuvitellaan tilanne yksilötyönohjauksessa. Ohjattava istuu alas ja sanoo hiljaa:
”Minua ei haluta kuulla. Jos nostan esiin ongelmia, ne kuitataan huumorilla, ja olen myös kuullut olevani liian herkkä.”
Hän kertoo kokoustilanteista, joissa hänen ehdotuksensa ohitetaan, mutta sama jonkun toisen sanomana kirjataan ylös. Hän kertoo, että työyhteisössä vitsaillaan hänen taustastaan, murteestaan tai tavastaan ilmaista itseään. Kun hän yrittää sanoa, että se ei tunnu kivalta, hänelle vastataan, että se on vain läppää eikä sitä pidä ottaa vakavasti.
Miten lähtisit purkamaan tätä työnohjauksessa?
Entä miten kuvittelet tämän henkilön istuvan ja ilmaisevan itseään, jos ollaankin työyhteisön yhteisessä keskustelussa?
Miten tunnistaa ilmiö, joka ei näytä väkivallalta?
Esimerkin työntekijä ei nimeä väkivaltaa eikä edes puhu kiusaamisesta. Hän ei kerro suorasta nimittelystä, loukkauksista tai hyökkäyksistä. Hänen kokemuksensa ohitetuksi tulemisesta tai sivuuttamisesta tuottaa hänelle hankalasti sanoitettavaa epävarmuutta.
Ei ihme. Tämä väkivallan muoto ei ole suoraa, vaan tapahtuu rakenteissa, suhteissa ja ilmapiirissä. Ja olo, jonka se saa aikaan, pienentää.
Olisiko tilanteeseen puuttumista helppo käsitellä työnohjauksessa? Voisiko ohjattava turvallisesti ilmaista yhteisössään, vaikka ryhmätyönohjauksessa työnohjaajan tukemana, että kokee kohtelun väkivaltana? Olisiko siitä hyötyä, että sen tekisi? Vai olisiko se riski?
Esimerkissä valta tuntuu olevan jossain muualla kuin työntekijällä itsellään. Kuinka häntä voisi ohjata käymään valtasuhdetta tasapainottavaa keskustelua?
Hankalasti sanoitettava vai heikosti kuultu kokemus
Omat kokemukseni hankalasti sanoitettavasta väkivallasta liittyvät usein rasismin käsittelyyn yhteisöjen kriisiytyneissä tilanteissa. Rasistisen väkivallan käsittely yhdessä on haastavaa, sillä niin sanottu harmaa alue on laaja ja kokemukset ovat harvoin jaettuja ja kaikille selkeitä. Rasistiseksi koettu kommentti tai ele halutaan selittää pois, usein hyvääkin tarkoittaen. Ja rasistiseen tekoon puuttuminenkaan ei aina johda oppimiseen. Defenssien vuoksi käyttäytyminen voi jatkua ja tilanne eskaloitua entisestään.
Tämä hankaluus tuo meidät systeemisen väkivallan ytimeen. Väkivalta voi olla tiedostamatonta eikä henkilö itse koe tarkoittaneensa pahaa: ”Toimin vain, kuten täällä aina on toimittu”. Jos kohtelua tai käyttäytymistä aletaankin sanoittaa uudella, väkivaltaan liittyvällä sanastolla, voi se tällöin tuntua henkilökohtaiselta uhkalta: ”Enhän minä ole paha, väkivaltainen tai rasisti, en tarkoittanut sitä tuolla tavalla.” Ja tämän seurauksena asian esille nostanut jää yksin.
Systeemisen väkivallan syvät juuret
Norjalaisen konfliktin- ja rauhantutkijan Johann Galtungin malli voi auttaa ymmärtämään väkivaltaa laajemmin, ilman hyvän ja pahan välistä moraalista arviointia. Hänen mukaansa väkivalta on paitsi suoria hyökkäyksiä, uhkailua tai ohittamisia jokapäiväisissä vuorovaikutustilanteissa, myös rakenne, joka ylläpitää ja mahdollistaa niitä. Rakenteet puolestaan ovat kehittyneet tietyssä symbolisessa ja kulttuurisessa pohjavireessä, jossa vallitsevat tilanteet, rakenteet ja asetelmat koetaan oikeutettuina.
Suoraa väkivaltaa työelämässä on esimerkiksi kaikki se, mitä arkipäivän vuorovaikutustilanteissa tapahtuu: hyökkäykset, uhkailut, sivuuttamiset, vähättely, epäoikeudenmukainen kohtelu tai vitsit, joille on pakko nauraa pysyäkseen porukassa.
Toistuva arkipäivän väkivalta muuttuu rakenteeksi. Se näkyy esimerkiksi vahvoja hyödyttävinä käytäntöinä, hiljaisina normeina siitä, kuka saa puhua, miten saa puhua, kuka on keskellä ja kuka reunalla. Se näkyy päätöksentekona, joka ei ole selkeää ja yhteisesti sanoitettua. Rakenteellinen väkivalta on sitä, että käytännöt tai vastuuhenkilöt eivät puutu tilanteisiin.
Kulttuurinen ja symbolinen väkivalta puolestaan on vire, joka vaikuttaa taustalla ja johon on hankala päästä kiinni. Se on se hyvin syvällä oleva ja usein tiedostamaton taso, jolla rakenteet oikeutetaan. Työyhteisöissä tämä taso näkyy esimerkiksi hiljaisena oletuksena siitä, kuka on sopiva ja miten täällä saa tehdä, tai huumorina, joka normalisoi syrjiviä asenteita ja tunteita, joille ei ole tilaa. Kaikki tämä kumpuaa historiasta, jota ei ole käsitelty.
Puuta metaforana on laajasti käytetty konfliktin kuvaamiseen ja konfliktinratkaisun mallina. Opin sen aikanaan ympäristökonfliktien sovittelijalta Jonna Kangasojalta. Se voi myös auttaa ajattelemaan väkivallan erilaisia tasoja. Jos puun hedelmät ovat pahanmakuisia, ei riitä, että kokeillaan erilaisia reseptejä ja mausteita. On myös pysähdyttävä katsomaan, millaisesta rungosta oksat kasvavat, millaiseen maaperään puu on istutettu ja millä maaperää on lannoitettu.
Väkivallan käsittely edellyttää turvallisuutta
Alun esimerkissä ohjattava kuvasi sekä rakenteissa, eli kokouskäytännöissä, että suhteissa ja ilmapiirissä tapahtuvaa sivuuttamista ja loukkaavaa huumoria. Yksilötyönohjauksessa asian käsittely on helpompaa, sillä tunteiden validointi, tilanteen purkaminen ja uusien roolien ja vaihtoehtoisten toimintatapojen harjoittelu voi tapahtua psykologisesti turvallisessa tilassa. Keskeistä on toimijuuden vahvistaminen: Mihin sinulla on vaikutusvaltaa? Mihin tarvitset tukea?
Mutta miten käsitellä aihetta ryhmän tai yhteisön kanssa?
Kuvitellaan taas hetki. Olet työnohjaajana aloittamassa ryhmän kanssa. Miltä kyseisen työntekijän kehonkieli saattaisi näyttää? Jäykältä ja sulkeutuneelta, pakonomaisesti toisia viihdyttävältä, toisia hylkivältä tai mukailevalta? Tiettyjen henkilöiden katsetta välttävältä?
Se saattaa näyttää monenlaiselta. Olennaista on, tapahtuuko siinä muutoksia virittäytymisen kautta. Ahdistus lisää turvautumista kaavamaisiin, defensiivisiin tapoihin olla. Ahdistuksen vastakohta on spontaanius, joka on kykyä toimia joustavasti tilanteen mukaan uusilla tai tarkoituksenmukaisilla tavoilla. Psykologinen turvallisuus mahdollistaa spontaaniuden.
Ryhmien työskentelyissä on tärkeää tiedostaa, että keskustelut uusintavat helposti rakenteellista eriarvoisuutta. Se tapahtuu, vaikka tarkoitus olisi hyvä – asiaan kannattaa siis tietoisesti kiinnittää huomiota. Jos psykologista turvaa ei ole, kaavamaisuutta ei saada purettua ja vallitsevat rakenteet ja valta-asetelmat helposti lujittuvat. Tämän vuoksi usein on vain tutkittava sitä, mikä on mahdollista. Jos spontaanius ei ole mahdollista, ei keskustelua voi eikä kannata käydä: emmehän halua lujittaa haitallisia asetelmia.
Huumori ja tunteet tutkimuksen kohteina
Jos keskustelu on mahdollista, kaksi aihetta voisi auttaa esimerkkihenkilöä: huumorin ja tunteiden tarkastelu. Jos keskustellaan huumorista, hyvin paljastavaa on se, saako vitsiä kyseenalaistaa. Jos sitä ei voi tehdä ilman leimautumista, huumori toimii vallankäytön välineenä. Sen sijaan, että vitsejä suoraan kielletään tai sallitaan, olisi makeampien hedelmien kannalta hyvä tutkia vitsiä ja sen seurauksia ilmiönä: Mitä vitsi tekee suhteille? Kuka saa nauraa ja mille, ja kuka ei? Pystytäänkö itselle nauramaan? Kuka joutuu selittämään, miksi sattuu, ja kuka ei? Mitä tapahtuu, jos vitsiin puututaan?
Myös tunteet kertovat siitä, missä järjestelmä tuottaa väkivaltaa. Vihan tunne saattaa kertoa epäoikeudenmukaisuudesta. Jos vihan puuskassa huutaa, käy usein niin, että huomio kiinnittyy tähän vihaisuuden purskahdukseen. Tällöin sivuutetaan systeemisen väkivallan kaksi näkymättömämpää tasoa. Tunteiden sivuuttaminen siis vahvistaa helposti väkivaltaa.
Työnohjaajan rooli tässä voi olla näkyväksi tekeminen ilman syyllistämistä. Systeemisyys auttaa keventämään taakkaa yksilöiden harteilta: nyt ei etsitä pahiksia, vaan tehdään näkyväksi pelipaikat, jotka meille tässä systeemissä on annettu.
Olennaista on se, ettei selitetä rakenteellista ongelmaa yksilön ominaisuuksilla. Systeeminen väkivalta ei ole kenenkään syy, mutta se on kaikkien vastuulla. Kun ilmiö tehdään näkyväksi, se menettää osan vallastaan. Systeemistä väkivaltaa saadaan vähennettyä vain, jos ja kun yhteisö oppii katsomaan itseään.
Kirjoittaja on työnohjaaja ja Osviitta-lehden toimituskunnan jäsen.
