Yhteisöllisyys sulattaa häiriöt?

Kauppakeskukset ovat pitkään ponnistelleet ollakseen kiinnostavia ympäristöjä. Ihmisvirrat, lepopaikat ja spontaanit kohtaamiset kiinnostavat myös nuoria. Nuorten kokoontumisista on seurannut lieveilmiöitä. Nuorten suuri määrä ja aikuisten poissaolo on synnyttänyt harmaita alueita, joissa nuoret ovat luoneet omat tapansa käyttäytyä: ”Kids do, what kids can.”
”Meillä esiintyy kulkuväylien blokkaamista, laumautumista ja sotkemista. Paikka ei näytä kauppakeskukselta vaan nuorisotapahtumalta. Aikuiset pelkäävät nuoria. Täällä on alkoholikauppaa, pillerikauppaa, uhkailua toisia ja ulkopuolisia kohtaan…” (Kauppakeskuksen edustaja)
Arvioimassani hankkeessa nuorisotyöntekijät lähtivät ratkomaan syntyneitä ongelmia. He ottivat jalat alleen ja kohtasivat nuoria siellä, missä nuoret ovat. Samalla työntekijät loivat työskenteleviä verkostoja nuorista kiinnostuneiden tahojen, kauppakeskusten johdon ja järjestyksenvalvojien kesken.
Arvioinnin kuluessa kävimme useita keskusteluita, joissa tilaaja pyysi etsimään toiminnan vaikutuksia yksittäisiin, riskiryhmiin kuuluvien nuoriin.
Sellaisia en kuitenkaan keräämästäni aineistosta löytänyt.

Kiinnostuneiden verkostot

Sen sijaan löysin lukuisia esimerkkejä siitä, miten nuorten häiritseväksi koettu käyttäytyminen oli hävinnyt. Korjaamiseen ja jälkien siivoamiseen varatut rahat jäivät käyttämättä, asiakastyytyväisyys parani ja nuorten oma viihtyminen lisääntyi.
Tulokset saavutettiin luomalla nuorista kiinnostuneiden tahojen kesken verkostoja, jotka jakoivat tietoa, koordinoivat toistensa tekemisiä ja kohdensivat resursseja yhteiseen toimintaan – esimerkiksi jalkautumiseen nuorten pariin. Turvalliseksi koettujen aikuisten läsnäolo nuorten reviireillä oli nuorille tärkeää. Se synnytti keskinäistä luottamusta.
Kauppakeskusten henkilökunnan, vartijoiden ja muiden tahojen yhteistyö muutti aikuisten asenteita. Erityisesti kauppiaiden ja vartijoiden ”rautaa rajalle” näkökulmat muuntuivat nuoria kunnioittaviksi ja ystävällisiksi. Aikuisten yhteistyö ja asenteiden lientyminen mahdollisti nuorten osallistamisen tilojen suunnitteluun ja pelisääntöjen luomiseen kestävällä tavalla.
Arvioinnissa yllättävää oli yksilöllisten tulosten korvautuminen yhteisöllisillä tuloksilla. Hankkeen kuluessa tehtiin lukuisia puuttumisia nuorten toimintaan ja elämään. Nuoria puhuteltiin, nuorisotyöntekijät ottivat yhteyttä kotiin, tehtiin lastensuojeluilmoituksia, rikkeitä soviteltiin ja niin edelleen. Niillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan merkittävää vaikutusta lieveilmiöiden katoamiseen.
Nuorten käyttäytyminen muuttui yhteisön toiminnan tuloksena. Turvallinen ja ihmistä kannatteleva yhteisö kykeni sulauttamaan oireilevat jäsenet osakseen ja neutralisoi ylilyönnit

Yhteisöllisyydestä yksilö- ja ongelmakeskeisyyteen

Vielä julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan terveystieteen emeritusprofessori Matti Rimpelä (2016) on pohdiskellut perheille tarkoitettujen palvelujen kehittämistä.
Aineiston kokoamisessaan Rimpelä on tehnyt minulle tärkeän ja yleistettävän havainnon julkisten palveluiden ja ehkä muidenkin kehittymisestä.
Rimpelä on kerännyt kaikki käsiinsä saamansa perhepalveluihin liittyvät kokeiluraportit. Katsaus ulottuu 1980-luvun alusta aina 2010-luvulle. Ansiokkaan tekstin minulle merkittävin osuus liittyy tavoitepuheen muuttumiseen.
Yhteisölliset ja perhekeskeiset tavoitteet ovat vähitellen korvautuneet yksilö- ja ongelmakeskeisellä puheella. Samaan aikaan ammatillinen koulutustaso on noussut ja eri ammattien professiot ovat eriytyneet: kokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallinta on korvautunut erityisiin kysymyksiin syventyvällä osaamisella.
Ammattitaitoinen tuki auttaakin monia yksittäisiä ihmisiä. Samalla yritämme ratkoa myös sellaisia haasteita henkilökohtaisina, jotka kytkeytyvät yhteisöön tai joita yhteisö ylläpitää.

Yhteisöllinen näkökyky

Edellä kuvatut johtopäätökset näyttävät olevan yleistettävissä moniin koulutus-, sosiaali- ja terveyspalveluihin kuten vanhustenhoitoon, mielenterveyspalveluihin, kouluihin ja niin edelleen.
Jos ratkaisut löytyvät yhteisöstä, pitää kehittää yhteisöllistä näkökykyä.
Työotteena tämä tarkoittaisi työpanoksen suuntaamista asiakkaan turvana olevien rakenteiden, ammatillisen yhteistyön ja asiakkaan omien verkostojen vahvistamiseen.
Verkostoterapian sovelluksia tutkinut psykoterapian professori Jaakko Seikkula on kuvannut yhteisöllistä
toimintaa rajasysteemin käsitteen avulla. Rajasysteemit muodostuvat asiakkaiden arjen ekosysteemien ja ammattihenkilöstön ja heidän taustallaan olevien järjestelmien vuorovaikutuksessa.
Keroputaan malli on esimerkki rajasysteemiä hyödyntävästä hoitotyöstä. Kyseessä on avoimeen dialogiin perustuva työtapa, joka mahdollistaa asiakkaan, hänen läheistensä ja ammattilaisten yhteisen työskentelyn. Mallin avulla mielenterveyskuntoutuksessa saavutettiin selkeästi parempia ja kestävämpiä tuloksia kuin ruotsalaisessa vertailuaineistossa.

Merkityksiä muuttava kieli

Seikkula ja muut hoidon uudistajat nojautuivat venäläisen kielen tutkijan Mihail Bahtinin käsitykseen kielen luonteesta. Kieli on dynaamista, jatkuvasti muuttuvaa ja uutta luova prosessi. Rajasysteemissä ainutkertaiset merkitykset syntyvät osana keskustelua.
Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen on kuvannut Bahtinin ajattelua toteamalla, että sanojen välillä vallitsee dialoginen suhde. Yksikään sana ei ole ymmärrettävissä sinänsä. Se on asetettava käyttötilanteeseen, ei vain kielelliseen vaan myös historialliseen ja kulttuuriseen taustaansa.
Kieli ja kielen merkitykset uudistuvat ja määrittyvät keskusteluissa. Täsmällisyyttä tavoitteleville Bahtinin väitteet ovat kauhistus, mutta ne realisoituvat esimerkiksi nuorten visuaalisesti värittyneessä some viestinnässä ja kauppakeskusten nuorten kanssa toimivien verkostoissa.
Bahtin korosti moniäänisyyden merkitystä ymmärryksen laajentumisessa. Erilaisuudet pidetään yhdessä ja niiden annetaan elää keskenään. Moniäänisyys ei tarkoita pelkästään erilaisten äänien samanaikaista olemassaoloa, vaan niiden välistä vuorovaikutusta.
Eriäänisyys taas tarkoittaa sitä, että on olemassa useita erilaisia yhteisöllisiä kieliä, kuten nuorisotyöntekijän, vartijan, kauppakeskuksen henkilökunnan ja nuorten kieli. Tätä eräs nuorisotyöntekijä kuvasi puoliksi huvittuneena ja osin epätoivoisena: ”Eri ammattikunnille samat sanat tarkoittavat aivan eri asioita.”
Kirjoittaessaan vuoropuhelun merkityksestä Bahtin (1981) on todennut: ”Moniäänisyyden tarkoituksena on tuottaa jotakin uutta erilaisten persoonallisten kantojen välisessä jännitteessä.” Näin on tapahtunut aineistomme joissakin kauppakeskuksissa (kts, verkostojen kuvaus).

Yhteisöllisyyden haasteet

Yhteisöllisyyden haasteet näyttävät kiteytyvän kysymyksiin suhteessa olemisesta ja dialogin taidoista. Relationaalinen ajattelu (kts. esim. Gergen) muotoutuu vuorovaikutuksessa. Suhteiden verkossa tulemme sellaiseksi kuin olemme.
Minulle on jatkuva ihmetyksen aihe, missä määrin identiteettimme on oman vapaan tahdon tulosta, sattumaa vai muiden meille antamaa. Joka tapauksessa suhteet muuttuvat, kun oma asemamme verkostoissa vaihtuu.
Filosofi ja työnohjaaja Kai Alhanen pohtii kirjassaan Dialogi demokratiassa yhteisöjen kyvyttömyyttä vuoropuheluun. Näyttää siltä, että emme osaa dialogin perustaitoja. Alhanen peräänkuuluttaa kykyä virittäytyä altistumaan toisen kokemuksille ja ajattelulle. Kuvittelua tarvitaan, jotta voisimme samaistua sellaiseenkin, mitä emme ymmärrä. Leikittely ja harkinta auttavat meitä muodostamaan uutta ajattelua.
Osittain dialogin puute johtuu hyperaktiivisesta ajastamme. Jatkuva toiminta ilman taukoja ei mahdollista harkintaa. Eheät kokemukset edellyttävät toiminnan ohessa hiljentymistä. Sellaisia hetkiä, joissa on mahdollista miettiä tekojemme seurauksia. Esimerkiksi, mitä tapahtuu, jos nuoria kohdellaan häirikköinä. Kauppakeskusesimerkissämme verkoston tapaamiset olivat parhaimmillaan tällaisia suvantoja tohinan keskellä.

Vuorovaikutusketjun hahmotus

Perinteisesti työnohjauksessa systeemi määräytyy työryhmän tai työyhteisön rajojen mukaan. Rajojen ulkopuolella tapahtuvaa pidetään luonnonvoiman kaltaisena. Siihen ei voi vaikuttaa. Suppea yhteisöllisyys tekee muista ryhmistä toisia, vieraita ja eri kieltä puhuvia.
Oman kokemukseni mukaan eriytyneen ja syvällisen koulutuksen saaneilla on taipumus yrittää selviytyä yksin. Heillä on vaikeuksia hahmottaa liittolaisia lähipiirinsä ulkopuolelta. Yhteisön käsitteen laajentaminen koskemaan kaikkia vuorovaikutusketjujen osapuolia on avannut minulle työnohjaukseen suuren ikkunan.
Verkostoa puolestaan ajatellaan helposti spontaanina rakenteena. Pohtiessaan dialogin edellytyksiä, Alhanen nostaa esiin keskustelun koordinoinnin ja fasilitoinnin tarpeen. Ilman niitä keskustelusta tulee helposti ääretöntä, massiivisuudessaan ylivoimaista eikä se johda sopimuksiin tai johtopäätöksiin.
Esittelemässäni hankkeessa nuorisotyöntekijät olivat verkostomoottoreita, jotka huolehtivat sopimuksista. He eivät jääneet sattumanvaraisten suhteiden armoille ja auttoivat muitakin kehittymään toimijoiksi

Yheisönäkökulma työnohjauksessa

Omissa työnohjauksissani systeemejä hahmotetaan kartoittamalla niitä. Suhteita voi kuvata lukemattomilla eri tavoilla: kertomalla tarinoita, piirtämällä, symboleilla, konstellaationa, sosiodraamana ja niin edelleen. Yhdessä kerrottu tarina on saman aikaisesti strateginen ja käytännöllinen työkalu. Se on käsikirjoitus, jota voi sekä toteuttaa, että muuttaa tarpeen mukaan.
Tarina tilanteesta ja siitä poispääsystä on kävelykeppi, jonka varassa oman ammattitaitoonsa sokeutuneet ihmiset voivat lähestyä muita ammattilaisia. Usein sanallisten tai symbolisten karttojen suurimmat oivallukset liittyvät siihen, mikä jää karttojen ulkopuolelle tai tavoittamattomiin. Mistä ei puhuta? Mitä ei kuulla? Mitä ei huomata ja mitkä ovat tabuja? Mahdollisuudet liikkua suhteessa muihin toimijoihin kasvavat kartan laventuessa ja syventyessä.
Alhanen viittasi dialogin puuttumiseen. Siitä seuraa polarisaatioita. Vastakkainasettelut näyttäytyvät lohkoutumisena. Näkökulmasta riippuen paha sijoittuu johonkin ja hyvä toisaalle. Kauppakeskuksissa syntyi ”rautaa rajoille” -ilmiöitä, ”noi on syypäitä” ja ”vartijoita pakoon” -leikkejä. Polarisaatio mitätöi toimijoiden energian ja kyvykkyyden. Tuloksena on voimattomuutta ja resurssien katoamista.
Näin ajatellen työnohjauksen tehtävä on aikaan saada liittoutumia. Jalkautuvan nuorisotyön hankkeessa liittoutumisen kriteerinä oli yhteistä toimintaa tuottava dialogi. Sen perustana on kielen kyky muuttaa merkityksiään keskustelussa. Vartijasta tuli capon sijasta tuttu ja turvallinen. Nuoresta kriminaalista muotoutui tulevaisuuden toivo.
Jalkautuvan nuorisotyön arviointi opetti, että yhteisön vuorovaikutussysteeminen muutos vaikuttaa ratkaisevasti yksilöiden ongelmalliseksi koettuun käyttäytymiseen.
Bahtiniin perehtyneet viittaavat usein tasavertaiseen kohtaamiseen: keskinäisessä välittämisessä on elämän voima, sen sielu ja idea. Dialogista suhdetta ei ole ilman välittämistä. Eristyksissä välittäminen katoaa.
Ratkaisu välittämisen haasteisiin löytyy toimivista rajasysteemeistä. Niiden keskeinen ominaisuus on moniääninen dialogi. Sen edellytyksenä on yhteisöllinen näkökyky – ajatus yhteisöllisen toiminnan mahdollisuuksista ja vaatimuksista.

Artikkeli julkaistu Osiitassa 2/2017

LÄHTEITÄ Alhanen, Kai 2016. Dialogi demokratiassa. Gaudeamus. • Bahtin, Mihail 1990. Dostojevskin poetiikan ongelmia. Orient Express. • Gergen, Kenneth 2009. Relational Being. New York: Oxford University Pres. • Juote, Atso 2017. Aseman Lapset ry:n Löytävä nuorisotyö -hankkeen arviointi. Werka kehitys Oy. • Koivisto, Juha 2007. Kuinka paljon asiakkaan sana painaa? Bikva-menetelmä – relationaalinen arvointi. Stakes. • Koivunen, Riikka & Riikonen, Hannu & Selenius, Jari 1991. Bahtin boomi! Turun yliopisto. Taiteiden tutkimuksen laitos. • Pesonen, Pekka 1992. Toisinajattelun mestari Mihail Bahtinin pääteos viimeinkin suomeksi. Helsingin Sanomat 9.2.1992. Verkkoaineisto. • Pesonen, Pekka 1980. Mihail Bahtin: formalisti, anarkisti vai marxilainen? Elektra-aineisto. • Rimpelä, Matti 2016. Julkaisematon käsikirjoitus. Leksandin mallista politiikkaohjelmiin: Perhekeskuksen tulo Suomeen 2000-luvun alussa. • Seikkula, Jaakko & Arnkil, Tom-Erik 2013. Dialoginen verkostotyö. Tammi. • Willis, Paul 1977. Learning to Labor: How working class kids get working class jobs? Stanley Aronowitz (Introduction). Columbia University Press.