Akateeminen kapinakirja avaa silmät
Kädessäni on Akateeminen kapinakirja – kauno- ja kaunakirjallisuutta yliopiston epäkohdista ja niitä vastaan kapinoinnista (Vastapaino 2025). Luen ensimmäisiä kymmeniä sivuja Minni Matikaisen, Anni Piirosen ja Paula Sivénin toimittamasta teoksesta ja alan tekstinlukijana tuntea kirjoitettua kehossani. Tulee huono olo.
Ulla Klemola
Akateeminen kapinakirja sai alkunsa yliopistouransa alussa olevien toimittajien havaitsemista moninaisista raadollisista kokemuksista. He haluavat muutosta ja käyvät yhdessä 54 kirjoittajan kanssa taistoon sivistysyliopiston puolesta uusliberalistista tietotehdasyliopistoa vastaan.
Kirjoittajat ovat Suomen yliopistoissa, eri tieteenaloilla, erilaisissa tehtävissä ja työuran vaiheissa työskenteleviä opiskelijoita, opettajia, tutkijoita, professoreita ja hallintohenkilökuntaa. He kirjoittavat runoin, kaunokirjallisella otteella, päiväkirjamerkinnöin, asia-artikkelein ja katsauksin. Tekstit järjestyvät kolmeen kokonaisuuteen, jotka käsittelevät sivistysyliopiston romahdusta, kyynisyyden ja toivon välitilaa ja sisua akateemiseen kapinointiin.
Kirja ei mielestäni kerro vain yliopistomaailmasta. Se tekee näkyväksi epäkohtia monissa työyhteisöissä. Se antaa sanoja outoudesta syntyville epämääräisille kokemuksille ja epävarmuudelle.
Kafkamaisen absurdi systeemi
Kirja maalaa kaunistelematta esiin rahoitusmallien ohjaaman epätasa-arvoisen ja psyykettä kuormittavan maailman. Työympäristön, joka käytänteineen on hähmäisen yksilökeskeinen ja kilpailullinen, työmäärältään rajaton ja pätkätöiden ketjuttama. Systeemi on suorastaan pelottava. Kun työnohjaaja yliopistolaisia kuunneltuaan vakavasti ihmetellen kysyy ”Miksi te olette täällä töissä?”, vastausta hapuillaan – järjettömyys saa heidät kysymään, ovatko he masokisteja.
Kirjalle ei tee oikeutta, jos yritän referoida niitä monia epäkohtia, jotka se paljastaa. Parasta on kunkin lukea itse. Katkelma Jasmin Kilpeläinen-Pettersonin runosta kiteyttää kuitenkin yliopistoelämän todellisuutta:
”Rentouttavaa vapaajaksoa
mutta älä unohda revisioiden ja rahoitushakujen odottavan
Akatemia ei lepää
Täällä julkaistaan tai kuollaan
Tee parhaasi vaikka sekään ei riitä”
Toivo syntyy liittoutumisesta ja toiminnasta
Kasvottoman organisaatiorakennelman edessä ja systeemin sijaan yksilöön kohdistuvien paineiden keskellä tuntee helposti voimattomuutta. Siksi kapinakirja kehottaa ennen kaikkea liittoutumaan – järjestäytykää, sillä ette ole yksin. Perustakaa lounasseura, olkaa hyviä kollegoita, nojatkaa toisiinne. Kokemukset syvästä akateemisesta ystävyydestä kertovat, että yhteisöllisyys on mahdollista ja se kantaa.
Yksi artikkeli tarjoaa kapina-avuksi listan erilaisista kieltäytymisen tavoista, joilla taklata työtehtäviin kuulumaton työ. Toinen puolestaan rohkaisee asettumaan vastuupaikoille, joihin usein ei ole tunkua. Osallistumalla vaikuttaminen helpottuu ja muutosta voi syntyä.
Itseäni kosketti eniten kokeneen professori Tuija Saresman artikkeli Kiltteys kapinana. Kiltteys ei ole hampaatonta mukautumista, vaan radikaali hyve. Kiltissä kapinassa ei laskelmoida eikä revitä vaan tehdään toisin ja rakennetaan uudelleen.
Pahan olon tunne alkaa hellittää. Matikaisen ja Piirosen sanoin alistuminen ei ole vaihtoehto. Siksi he pelotta ja yhdessä toisten kanssa jatkavat kapinaa kutsumuksensa, inhimillisen työn ja sivistyksen puolesta.
Pohdin, millä eri tavoilla me työnohjaajat tuemme niin akateemisia kuin muilla työaloilla vastaavissa oloissa työskenteleviä? Mitä kaikkea kuulemme näissä kertomuksissa? Mitä työnohjauksen eri viitekehykset voivat heille oppaaksi tarjota? Ryhdytään keskusteluun ja otetaan osaa kapinaan paremman työelämän puolesta!
Kirjoittaja on työnohjaaja ja Osviitta-lehden toimituskunnan jäsen.
