Loma-aika on takana. Sen aikana koettiin, ainakin some-postausten perusteella, ulkomaanmatkoja, festarikeikkoja, herkkuruokia ja veneretkiä. Monenlaista suurta ja spesiaalia.
Kuten kesälomaan myös työkauteen tulee ladattua paljon toiveita, tapahtumia ja järjestämistä. Tehokkaana sitä asettaa suuria tavoitteita, tekee tiukkaan ahdettuja työpäiviä, sopii ja organisoi. Kuinka helposti arjesta tuleekaan omien suoritusten teko- ja tarkkailulista! Ja sitten moitteiden ja syytösten sisäinen puhe, kun ei riitä kaikkeen.
Mitä jos tänä syksynä toimisikin toisin? Mitä jos suuren sijaan antaisi tilaa pienelle?
Yllättävä perhoshetki
Kulunut kesä kirkasti minulle jotakin tästä pienestä. Eräänä heinäkuun aamuna istuimme aamupalalla lasten ja lastenlasten kanssa. Pöydän ääressä ja sen liepeillä tapahtui paljon. Yksi kieltäytyi syömästä, toinen halusi lisää leipää ja kolmas selosti näkemäänsä unta. Maitomuki melkein kaatui eikä parasta juustoa enää ollutkaan tarjolla.
Kesken tuon kaiken tunsin yhtäkkiä keveät huulet poskellani, kuin perhosen siipien hipaisun. Lapsi suukotti minua. Hetki oli järisyttävän kaunis. Niin kaunis, että olen ajatellut sitä tuosta aamusta lähtien lähes päivittäin.
Tai toinen tapahtuma. Olimme juhlissa, jossa läheiselleni tapahtui haaveri. Koska ikää oli jo paljon, tilanne oli huolestuttava. Alkuhoidon ja hyörinän jälkeen olin ajautunut hiukan sivummalle tapahtumien ytimestä. Siinä seisoessani vävypoika tuli viereeni ja kietoi kätensä hartioilleni. Minut ympäröi lohdutus ja turva. Huoli hellitti otettaan.
Mikä teki näistä pienistä hetkistä tärkeitä, parhaita kesämuistojani? Miksi ne olivat arvokkaampia kuin koettu konsertti tai sinällään hieno matka?
Noissa hetkissä en tehnyt itse mitään. Vain olin ja tuntui, että sain kaiken. Sain perhoshetken, ohimenevän ja yllättävän. Perhoshetken mahdollisti jonkinlainen sivussaolo tai pysähdys. En ollut aktiivinen toimija enkä tilanteen päähenkilö.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi alan olla yhdestä asiasta: tärkeimmät asiat ovat pieniä ja yksinkertaisia.
Pieni, kaunis pysähdys
Näin työkauden alkaessa on tarjolla monenlaisia hyvää tarkoittavia vinkkejä ja neuvoja arkea helpottamaan. Niiden ongelma vain on siinä, että katse kääntyy minuun itseeni ja omiin suorituksiini, minuun pääroolissa. Silloin ajautuu sivulta keskiöön. Pysähdyksen sijaan alkaa toiminta. Ja silloin voi jäädä tärkein, perhoshetki, huomaamatta.
Mitä jos ei tarvitsisikaan aina pyrkiä jatkuvaan kehittymiseen, tehokkuuteen tai suureen ja mahtavaan? Jos olisikin aikaa olla sivussa, yksin ja yhdessä? Voisiko olla niin, että mitä vähemmän yrittää, sitä enemmän saa? Sillä silloin perhoshetki voi löytää luoksesi, oli sitten heinäkuu tai marraskuu.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi alan olla yhdestä asiasta: tärkeimmät asiat ovat pieniä ja yksinkertaisia. Ne ovat usein myös niitä kauneimpia. Toivon sinulle tällaisia pieniä ja kauniita perhoshetkiä. Suojelkoot ne sinua kiireeltä ja kuormitukselta tänä syksynä.
Kirjoittaja on liikuntatieteiden tohtori, kouluttaja, työnohjaaja STOry sekä mukana Osviitan toimituskunnassa.
