Psykodraama ja sosiodraama* tarjoavat ainutlaatuisen ja sanoja syvemmälle menevän lähestymistavan työn, työyhteisön ja työhön vaikuttavien ilmiöiden ja suhteiden tarkasteluun. Lähestymistavan isä Jacob Moreno aloitti kehittämistyön maailmansotien välisessä Euroopassa, mutta pakeni ajoissa Yhdysvaltoihin, sillä juutalaisena hän olisi kuin olisikin joutunut natsihallinnon äärimmäisen spontaaniudenpuutteen uhriksi.
Moreno etsi tapoja, joilla yksilö ja ryhmä voivat keksiä itsensä uudestaan ja olla uudella tavalla suhteessa itseensä, toisiinsa ja maailmaan. Tähän tarvittiin hänen mukaansa luovuutta, joka ei tule mahdolliseksi ilman kykyä ja mahdollisuutta spontaaniuteen.
Keskustelu ei aina riitä
Psyko-ja sosiodraamassa yhdistyy kokemuksellisen, kehollisen ja suhteiden laatuun liittyvän tiedon tuottaminen. Systeeminen väkivalta rakentuu usein normalisoituneista käytännöistä, rooleista, valtasuhteista ja vuorovaikutusmalleista, jotka pysyvät näkymättöminä pelkässä keskustelussa. Keskustelu ei aina auta purkamaan niitä, vaikka halua olisi, sillä ne ovat usein myös vaikeasti tavoitettavia kielellisesti.
Psyko- ja sosiodraama tekevät nämä rakenteet näkyviksi konkretisoimalla ne toiminnallisiksi rooleiksi, joita voidaan tutkia, muokata ja problematisoida.
Toiminnallisten menetelmien ja roolinvaihdon kautta, esimerkiksi tilanteita simuloimalla, osallistujat voivat tarkastella valtasuhteita ja institutionaalisia normeja eri positioista käsin. Tässä kohtaa on tärkeä korostaa, että kyse ei ole vain roolileikistä tai näyttelemisestä, vaan tilanteeseen eläytymisestä ja toiminnallisen menetelmän jälkeen tapahtuvasta ohjatusta reflektiosta ja prosessoinnista.
Menetelmä avaa mahdollisuuden ymmärtää, miten väkivalta ei ilmene vain yksilöiden välisenä toimintana, vaan osana laajempaa sosiaalista järjestelmää, jossa esimerkiksi hiljaisten, sivustakatsojien ja vastuussa olevien roolit ylläpitävät vallitsevaa tilannetta. Kehollinen työskentely puolestaan tuo esiin tunnereaktioita, jotka voivat paljastaa sisäistettyjä alistumisen/dominoinnin tai varuillaanolon muotoja, usein ennen kuin niille edes löytyy sanoja.
Spontaaniuden puute paljastaa
Psyko- ja sosiodraama mahdollistavat myös toistuvien vuorovaikutuskuvioiden ulkoistamisen ja analysoinnin. Kun nämä kaavat tehdään näkyviksi, niitä voidaan purkaa ja korvata vaihtoehtoisilla toimintatavoilla. Tämä tukee sekä yksilöllistä että kollektiivista toimijuutta. Tämän vuoksi psyko- ja sosiodraama eivät ainoastaan tuota tietoa systeemisestä väkivallasta, vaan voivat toimia myös interventiona, joka voi edistää rakenteellisen muutoksen mahdollisuuksia.
Keskeinen käsite morenolaisessa ajattelussa on spontaanius, joka psykodraamassa ja sosiodraamassa ymmärretään kykynä tuottaa ”vanhaan kysymykseen uusia vastauksia ja uuteen kysymykseen tarkoituksenmukaisia vastauksia”. Spontaaniudella ei tarkoiteta psyykkistä ominaisuutta, vaan tilaa, joka on vapaa ahdistuksesta.
Kehollisena ilmaisuna spontaanius näyttäytyy esimerkiksi hengityksen rytminä, liikkeen vapautena, tilan käyttönä ja katseen suuntana. Näin katsottuna voidaan reflektoida sitä, missä määrin yksilö missäkin tilanteessa kokee toimijuutta tai on sisäistettyjen valtasuhteiden rajoittama.
Alistavat rakenteet tai normatiivinen kontrolli kapeuttavat kykyä ja mahdollisuutta spontaaniuteen. Tämä näyttäytyy esimerkiksi jännittyneisyytenä tai jäykkyytenä, liikkeen minimointina tai varovaisuutena. Toisaalta se voi näyttää myös toiselta ääripäältä, pakonomaiselta toisten viihdyttämiseltä, impulsiivisuudelta tai räjähtelyltä, ns. normeista irtisanoutumiselta.
Kun ihminen pystyy toimimaan omista lähtökohdista käsin ja kokee psykologista turvallisuutta, liikkeet saavat mahdollisuuden laajeta, hengitys vapautuu, ihminen ottaa tilaa ja toimii tilanteen mukaan joustavasti.
Valta koetaan myös kehollisesti
Hienovaraiset vallan dynamiikat paljastuvat kehollisessa ilmaisussa, jos osaa katsoa, mutta ehkä ennen kaikkea tuntea. Psykodraama tai sosiodraama mahdollistavat näiden kehollisten ilmiöiden systemaattisen tarkastelun.
Roolinvaihdon ja improvisaation kautta voidaan tutkia, miten spontaanisuus muuttuu eri roolipositiot omaksuttaessa: valtaa edustavat roolit voivat tuottaa kehollista laajentumista ja varmuutta, kun taas marginalisaatiota kantavat roolit voivat supistaa liikkeen ja äänen tilaa. Tällainen toiminnallinen analyysi paljastaa, miten valta ja väkivalta eivät ole vain rakenteellisia tai diskursiivisia ilmiöitä, vaan myös kehollisesti koettuja ja toistettuja. Sanallinen vuorovaikutus ei aina saa näitä esiin.
Spontaanisuuden tarkastelu tuo psykodraamalliseen työskentelyyn ulottuvuuden, joka yhdistää yksilön kokemuksen ja sosiaalisen järjestelmän vaikutukset. Se auttaa tunnistamaan, kuka on suhteessa vapaa ja kuka toimii toisen vaikutusvallan alaisena. Tämän vuoksi psyko- ja sosiodraama ei ainoastaan tuota tietoa systeemisestä väkivallasta, vaan tarjoaa myös välineitä sen purkamiseen ja vaihtoehtoisten, vapauttavampien toimintatapojen rakentamiseen.
*Psykodraamassa tutkitaan yksilön sisäistä maailmaa, sosiodraamassa puolestaan tutkitaan ryhmän kanssa yhdessä valittua sosiaalista tilannetta, yhteiskunnallista ilmiötä tai kysymystä.
Kirjoittaja on työnohjaaja, Osviitta-lehden toimituskunnan jäsen ja opiskelee psykodraamaa Pariisissa Ecole française de psychodrame:ssa.
Lue myös kirjoittajan aiemmin ilmestynyt Osviitan artikkeli verkkosivuilta:
