Aloitin uusia ryhmätyönohjauksia. Tunne oli yhtäaikaa ilonsekainen ja epävarma. Osaanko? Täytänkö ohjattavien toiveet? Tiedänkö tarpeeksi? Ollaanko minuun tyytyväisiä? Pystynkö auttamaan ohjattavia kohti heidän valitsemaansa tavoitetta? Millainen yksilö, ryhmä, työyhteisö ohjausprosessin aikana paljastuukaan paketista?
Epävarmuus saattaa saada kokeneenkin työnohjaajan yliyrittämään tai suorittamaan ohjausta tekoina, kiirehtimisenä ja oletuksien varassa. Jotta kelpaan ja tulen hyväksytyksi työnohjaajan positiossa, suunnittelen ja aikataulutan. Ja saatan unohtaa tässä hetkessä olemisen merkityksen.
Vaasan yliopiston tutkimusjohtaja Tommi Lehtonen (2025) käsittelee epävarmuutta moninäkökulmaisesti. Hänen mukaansa epävarmuus on jatkuvaa ja alati läsnäolevaa. Epävarmuutta siedetään ja siihen ehkä myös siedättäydytään erilaisin tavoin. Yksi valmistautuu miettimällä valmiiksi kaikki mahdolliset toimintavaihtoehdot erilaisissa tilanteissa. Toinen varautuu jatkuvan kouluttautumisen kautta. Kolmas tekee hengitys- ja maadoitusharjoituksia. Neljäs perehtyy ohjattavien organisaatioon tai työalaan oman ymmärryksen ja tiedon kasvattamiseksi.
Varautumiseen ja ennakointiin liittyy sudenkuoppa. Mitä enemmän tiedän, osaan ja ymmärrän, sitä helpommin huomaan, että en tiedä, osaa tai ymmärrä. Ei-tietämisen tila onkin tässä suhteessa armahtavaa. Kun en vaadi itseltäni kaikkien ammattialojen tuntemista tai tiedä asioita ohjattavien puolesta, voin rauhassa pysähtyä ihmettelemään, kysymään ja tarkentamaan.
Uuden prosessin käynnistämiseen, tai työnohjaamiseen ylipäätään, liittyy aina ripaus epävarmuuden sietoa. Sen hyväksymistä, että työnohjaajakin on aina keskeneräinen, matkalla oppimassa, havainnoimassa itsessään ja ohjattavissa tapahtuvaa. Työnohjausprosessi on yksinkertaisuudessaan yhteyttä toisiin ihmisiin. Yhteyttä, joka auttaa ohjattavia tulemaan näkyväksi itselleen ja toisilleen.
Epävarmuudesta tulee helpompaa, kun sen tiedostaa ja tunnustaa itselleen, mihin voin vaikuttaa ja mihin en. Työnohjaaja voi tehdä paljon, mutta ei hallita kaikkea. Se tapahtuu, minkä on määrä tapahtua. En voi hallita ohjattavien kokemia merkityksellisiä keskustelunaiheita, mieleisiä työskentelytapoja tai mitä ohjattava kustakin ohjaamistapaamisesta saa mukaansa. Ohjaustapaamisten onnistuminen on ohjattavien omistajuudessa, miten he ottaantuvat mukaan prosessiin, ovat halukkaita ja kykeneviä lähtemään mukaan asioiden käsittelyyn, puhumiseen ja yhteyteen toisten kanssa.
Epävarmuuden hetkissä kannattaa keskittyä juuri käsillä olevaan hetkeen eri aistien kautta: mitä tunnen kehossa, mitä kuulen ja näen, miltä prosessin aloittaminen tai ohjaustapaamiseen valmistautuminen itsessäni tuntuu. Ja samalla suunnata oma tietoisuus ja kiinnostus kohti ohjattavia. Työnohjaaja antaa itsensä ohjaamisen välineeksi kuunnellen, kysyen, keskittyen.
Päätän jokaisen työnohjaustapaamisen kysymykseen: ”Mikä sinulle tänään tässä ohjaustapaamisessa oli tärkeää, merkityksellistä tai hyvä kuulla?” Silloin huomaan, että prosessi kantaa. Ohjattavat poimivat mukaansa itselleen hetkiä, sanoitettuja asioita, oivaltaen, oppien ja huomaten. Työnohjaajana minun ei tarvitse hallita tai tietää vaan olla epävarmuudessakin läsnäoleva, hyväksyvä ja kiinnostunut. Työnohjaajana riittää, että tiedän mitä on työnohjaus.
Ja miten kävi alkaneissa ohjaustapaamisissa? Jaoimme ohjausprosessissa ohjattavien kanssa samoja tunteita: jännitystä ja epävarmuutta. Epävarmuutta siitä, mihin tämä prosessi johtaa. Epävarmuuden vastavoimana on turvallisuus, jota vahvistetaan sanoittamalla, mikä on työnohjaajan rooli, mistä ohjaaja vastaa ja miten ohjattavat ovat osallisia ja vaikuttavat työskentelyn suuntaan. Jaettuna ja sanoitettuna epävarmuuskin helpottaa. Tilalle astuu luottamus.
Lähde:
Lehtonen, T. 2025. Epävarmuuden sietäminen. Blogikirjoitus. Vaasan yliopisto. julkaistu 16.4.2025 https://blogs.uwasa.fi/ajatusyhteys/2025/04/16/epavarmuuden-sietaminen/
Kirjoittaja on työnohjaaja ja Osviitta-lehden toimituskunnan jäsen.
